Alennuselämä

Viettelysten saari

2008-04-24T17:24:00+03:00

Basson jytke sekottuu vereeni, saa vereni virtaamaan kuumempana ja tulisempana. Kadotan ajan ja paikan tajun, jalkani liikkuvat kuin itsestaan, annan musiikin vieda. Tunnen viilean hiekan jalkojeni alla, pienen merituulen vireen kosteassa tukassani, lampo ymparoi kehoani taysikuun luodessa kaikkialle oman salaperaisen hohteensa. Ihmiset ymparillani ovat tuttuja ja tuntemattomia, ystaviani taman illan, tama ilta, tama hetki yhdistaa meidat, antaa meille jotain yhteista jaettavaksi.
Musiikki tuudittaa minua, juuri nyt tunnen olevani kuolematon, en lopeta tata liiketta ikina, en halua kadottaa tata hetkea. Olen hiesta markana, mutta se ei haittaa, nautin. Ja jostain saan lisaa energiaa, ja toivon ettei se lopu ikina. Tanssin tasta hetkesta ikuisuuteen.
Tunnen tutun kuuman katseen, vastaan katseeseen, sanaton sopimus. Musiikki vaihtuu, saan tanssikumppanin, tumman ja tulisen, tanssittamaan minut salsan salaisuuksiin.
Intohimo leiskuu kaikkialla ymparillani, kaikki tuntevat sen, viettelevia katseita vaihdetaan tuntemattomien kesken, merkityksellisia ja merkityksettomia. Kaikki tuntevat olevansa juuri sen hetken tahtia, loistavia ja sammumattomia. Houkutus on suuri. Hakemassa jotakin, ei edes ymmarra mita.

Tanssin itseni uuvuksiin, en haluaisi viela lopettaa. Mutta tunnen tutun katseen, haluan seurata katsetta.
Loydan itseni rannalta tuijottamassa niihin tuttuihin silmiin, kuunvalo saa ripset kiiltamaan, kiiltavat hiukset hehkuvat taianomaisessa kuunvalossa. Minut suljetaan lampimaan syliin, aaltojen pyyhkiessa nilkkojamme. Naen kauas merelle, kuunsilta kauas kohti loppumatonta. Naen intohimon tutuissa tummissa silmissa, tiedan vastaavani katseeseen.

Hiljalleen alkaa yo vaalenemaan, aamu on tulossa. Pian taika haihtuu. Istumme rannalla tuijottaen sanattomina auringonnousua. Auringonnousu on kauneinta mita olen ikina nahnyt, olen sanaton, en halua sanoillani rikkoa tata hetkea, tata taikaa. Se jatkuu ainakin viela hetken, ehka se on huomenna poissa.
Ei minua haittaa, vaikka taika olisi huomenna poissa, mutta haluan muistaa taman hetken ja taman taian pitkaan, tama yksi ilta, houkutusten ilta viettelysten saarella.

*
Manila, Filippiinit
Paikallista aikaa 22.24
Suomen aikaa 17.24
*

Formula-juntit

2008-03-24T10:22:00+02:00

Korvia viiltava ujellus tayttaa paan formula-auton kiitaessa ohi, meteli on kasittamaton. Hurraa-huudot
satelevat Kimin voittaessa, Kovalaisen tullessa kolmanneksi. Pienesta Suomen maasta palkintopallilla
kaksi suomalaista toisella puolella maapalloa.
Suomalaisia on kisoissa paljon, satoja. Tuntuu kuin jokainen lansimaalainen, jonka naen, olisi suomalainen.
Isanmaallisuuden tunteet ovat kaukana, nyt poissa kotoa ymmarran, miten juntteja suomalaiset ovat.
Rasistisia ja muuten morkkaavia kommentteja kuulee koko ajan, omalla rakkaalla aidinkielellaan.
Mina ymmarran sanat, sanojen kohteet eivat.
Valilla saa haveta omaa isanmaataan ja sen asukkaita. Samaan aikaan on ylpea ja hapeissaan omasta
kansallisuudestaan. Kimi voitti, mutta sita juhliva yleiso ei osaa tehda siita kunnia-asiaa. Kimin kansa
likaa voittajan maineen. Minun pitaa haveta omaa junttikansaani.

Ovatko suomalaiset kotonakin nain juntteja, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy, eika sita enaa huomaa,
tulee sokeaksi sille? Ulkomailla sen huomaa, kun yksi on eksynyt junttilaumasta ja erottuu muusta
ulkomaalaisesta sivistyneemmasta kansasta.
Ei ketkaan muut, eivat edes ruotsalaiset, ole sellainen junttikansa kuin me takapajuiset suomalaiset.

On lottovoitto syntya Suomeen, mutta on se myos silloin talloin aikamoinen hapeataakka kannettavaksi.
Mutta on se pakko myontaa, etta tunsi kasittamatonta ylpeytta ja kunnia laulaessaan Maamme-laulua
muiden suomalaisten mukana vieraassa maassa tuhansien kilometrien paassa kotoa.
Vielakin voin kuulla korvissani tuttujen sanojen kaiun:
"Oi maamme Suomi synnyinmaa,
soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vetta rantaa rakkaampaa,
Kuin kotimaa taa pohjoinen,
maa kallis isien!"

Suomi on kuitenkin kotimaani, isieni maa. Maa, jonka vapauden puolesta monet isovanhempamme ovat
taistellen uhranneet henkensa.
Maa, jonka tunnen omakseni, tunnen tuoksun kesasateen jalkeen, tunnen pakkasen pistavan kirpeyden,
tunnen ruskalehtien laulun tuulessa, tunnen kevaan ensimmaisen leskenlehden tarinan.
Tunnen saunan pehmean lammon ja avannon viilean tervehdyksen, merituulen tuoksun, kuusimetsan
hiljaisuuden.
Sinne mina kuulun, kotimaahani karun kauniiseen. Ehka muiden junttien joukkoon, ehka muiden
suomalaisten. Omieni joukkoon.

*
Kuala Lumpur, Malesia
Paikallista aikaa 16.22
Suomen aikaa 10.22
*

Vuoret

2008-03-08T07:58:00+02:00

Vihreat vuoret ymparoivat minut, tuntuvat suojelevilta. Olen turvassa alhaalla laaksossa, tuntien itseni niin pieneksi valtavien vuorien vierella. Aika tuntuu pysahtyneen, sama rauhallinen maisema jatkuu silman kantamattomiin. Vihreiden vuorten rinteilla lampaat laiduntavat satapaisina joukkoina, viattomina, uskollisina omalle vuorelleen.
Pieni mutkainen vuoristotie jatkuu serpenttisena, mutta varmana yha ylemmas ja ylemmas. Vuoret vain jatkuvat silmankantamattomiin kumpuilevina ja jykevina, ne ovat siella olleet aina.
Suuri albatrossi liitaa paani yli, kantaen mukanaan merimiehen sielua. Ylvas lintu nayttaa tietavan oman maaranpaansa, toisin kuin mina. Katselen kateellisena ja ihaillen suurta lintua, se on vapaa, niin vapaa. Mina en voi koskaan olla niin vapaa, en koskaan. Lintu jatkaa matkaansa kohti taivaanrantaa, pian se on vain pieni piste taivaanrannassa, kohta se katoaa kokonaan. Se on palaamassa tai vasta matkalla. Kohti omaa paamaaraansa.

Vuoristotuuli palauttaa minut todellisuuteen, miksi haaveilen olevani vapaa kuin taivaanlintu, kun tunnen olevani niin vapaa kuin ihminen vain voi olla, olen vain oman itseni vanki, maailma on minulle avoinna, jos vain itse sen itselleni sallin. Vuoristotuulen sekoittaessa tukkani aiheuttaen vilunvaristyksia tunnen olevani onnellinen, olen kokemassa jotakin uutta ja ihmeellista.
Huoli tulevaisuudesta palaa mieleeni yha uudestaan ja uudestaan, mutta en halua murehtia sita juuri nyt vaan nauttia tasta. Asioilla on tapana jarjestya, ehka minun on vain heittaydyttava virran vietavaksi, ei pyristella koko ajan vastaan. Vaikka se on oman luontoni vastaista. Olen vastarannan kiiski, haluan vaikuttaa omaan elamaani, en kulkea virran mukana.

Alhaalla laaksossa naen jarven, niin sinisen jarven. En tiennyt noin sinisia jarvia olevan olemassakaan. Vuoret heijastuvat jarven silkkisen tyyneen pintaan, jossakin naen lumihuipun. Jossakin kuulen lampaiden maakivan. Taydellisen rauhan rikkoo vain yksinaisen haukan huuto.
Suljen silmani, tunnen olevani kuin unessa. Vuoristotuuli jaahdyttaa kuumia poskiani.

*
Queenstown, Uusi-Seelanti
Paikallista aikaa 18.58
Suomen aikaa 07.58
*

Ottoperhe

2008-02-24T13:12:00+02:00

Elokuvan aanet tayttavat tajuntani, iso pehmea sohva on minun ja ystavieni turvapaikka, jostain kuuluu naurunremakka tunnistan nauravien ihmisten aanet, hekin ystaviani. Kaikki tuntevat toisensa, voivat olla rehellisesti omia itsejaan. Erilaiset ihmiset, erilaiset luonteet, erilaiset taustat, taalla kaikki hiotuvat yhteen.
Olen ollut paikoillani pitkaan, olen kotiutunut, arki on tullut omine iloineen ja suruineen. Olen loytanyt itselleni oman ison perheen, perheen jonka tulen muistamaan. Olen loytanyt ihmisia, jotka ovat olleet ensihetkesta lahtien kuin vanhoja ystavia, kemiat ovat kohdanneet kuin salaman iskusta. Taalla meilla on kuin yksi iso koti, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, kaikki on yhteista omaisuutta. Perhe.

Olin poissa ja palasin, kohta lahden jalleen, enka enaa palaa. Uusi maa odottaa minua jalleen. Lahto kutkuttaa, mutta silti oloni on haikea, uudesta kodistani, uuden perheeni lahelta on nyt lahdettava. Lahto tekee aina kipeaa, mutta hetken kuluttua sen jalleen huomaa, lahtiessaan loytaa aina jotain uutta ja hyvaa.
Jatan jalleen perheelleni hyvastit, tulen taman perheen, taman kodin muistamaan lammolla.

Uusi maa, uudet kokemukset ja uudet ystavat minua odottavat. Minulla on vain minut ja rinkkani, minut on tehty kulkemaan. Haluan jalleen tuntea meren tuoksun, tuulen hiuksissani, ihanan kutkuttavat tunteen mahanpohjassani, haluan tuntea vapauden.

*
Perth, Australia
Paikallista aikaa 20.12
Suomen aikaa 13.12
*

Aavikko ja horisontti

2008-02-02T13:04:00+02:00

Ilmavirta tulee sisaan avonaisesta auton ikkunasta sekoittaen avoinaisen tukan. Kasi lepaa avoinaisella ikkunalla, tunnen auringon ihollani. Moniin kilometreihin en ole nahnyt mitaan muuta tasangon ja horisontin. Aavikko jatkuu tasaisena ja tappavana, jos nyt sulkisin silmani ja avaisin ne puolen tunnin kuluttua, en osaisi sanoa olenko edelleen samassa paikassa, vai 70 kilometria itaan. Suora ja varma highway on kulkuvaylani, sita pitkin tulin, se on ainut mahdollisuuteni paasta pois, ainut poistumisvaylani, ainoa pelastukseni, ainoa mahdollisuuteni. Koska horisonttiin en voi luottaa, se karkaa minulta.

Kaiuttimista Eagles laulaa ikivihreaansa
"On a dark desert highway, cool wind in my hair
Warm smell of colitas, rising up through the air
Up ahead in the distance, I saw a shimmering light
My head grew heavy and my sight grew dim
I had to stop for the night
There she stood in the doorway;
I heard the mission bell
And I was thinking to myself,
’this could be heaven or this could be hell’
Then she lit up a candle and she showed me the way
There were voices down the corridor,
I thought I heard them say..."

Havahdun ajatuksistani roadtrainin pyyhaltaessa vastakkaiseen suuntaan. Valtavan rekan aiheuttama ilmavirta lehahtaa naamalleni kuumana, hengitys salpautuu hetkeksi. Nuo rekat ovat jotain aivan muuta, kuin mihin olemme Euroopassa tottuneet, ne ovat valtavia, ihmiset ovat kuin muurahaisia niiden rinnalla.

Kappale vaihtuu, unohdun jalleen ajatuksiini.
"We'll do it all
Everything
On our own

We don't need
Anything
Or anyone

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me and just forget the world?

I don't quite know
How to say
How I feel

Those three words
Are said too much
They're not enough

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me and just forget the world?

Forget what we're told
Before we get too old
Show me a garden that's bursting into life

Let's waste time
Chasing cars
Around our heads

I need your grace
To remind me
To find my own

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me and just forget the world?

Forget what we're told
Before we get too old
Show me a garden that's bursting into life

All that I am
All that I ever was
Is here in your perfect eyes, they're all I can see

I don't know where
Confused about how as well
Just know that these things will never change for us at all

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me and just forget the world?"

Tasanko pysayttaa ajan, minuutit, tunnit, paivat seuraavat toisiaan. Tasanko tappaa tunteet, tasanko lamauttaa. Istun autossa tyhjana, tuijottaen tyhjyyteen, aavikon takana alkavaan horisonttiin. Tyhjyys, totaalinen tyhjyys. Outo tunne valtaa minut, samainen tunne on vallannut minut kerran ennenkin, aavikolla. Erilaisella aavikolla. Venajan tasangot tuntuivat yhta tappavan tyhjilta kuin nama Australian tasangot.
Ymparillani ei ole mitaan muuta kuin tyhjyys, tasangot, arot, aavikot, jatkuen ikuiseen horisonttiin. Taalla ei horisonttia voi tavoittaa, se on vain hetki hetkelta kauempana. Tunnen itseni niin pieneksi ja voimattomaksi, avuttomaksi, tasanko salpaa hengen. Tunnen olevani vapaa, niin vapaa kuin koskaan voin olla, mutta vapaudentunne sekoittuu pakokauhuun, aavikko ajaa ihmisen pakokauhuun. Aavikko kutistaa ihmisen, ihminen ei halua tuntea kutistuvansa.
Haaskalinnut ja suuret kotkat liitelevat yllamme, tienpientereella on jalleen kengurunraato. Roadtrain koitui sen kohtaloksi, se on kuin karpanen niille valtaville rekoille.
Mekin olemme kuin karpasia naille valtaville aavikoille.
Aavikko jatkuu, horisontti jatkuu, highway jatkuu.

*
Adeleine, Australia
Paikallista aikaa 22.18
Suomen aikaa 13.38
*

Bambu clan

2008-01-13T15:25:00+02:00

Olen kotiutunut. Paivat vain katoavat johonkin ja minulla on kotoisa olo istuessani hostellin aulassa ihmisten kanssa, joista en tieda mitaan, mutta jaan heidan kanssaan kaiken aikani. Suurista kaiuttimista kuuluu miesaani kysyen "Is there anyboby out there". Minulla ei ole kiire minnekaan.
Vihdoin kun olen loytanyt paikkani, minun taytyy lahtea. Haluan lahtea, mutta on saali lahtea nyt kun kaikki on taalla hyvin. En haluaisi jattaa ystaviani jotka olen juuri oppinut tuntemaan. Ehka matkallani ikavoin heita, tai en muista heita enaa huomispaivana.
Olen mukavia kokemuksia rikkaampi, yollisia keskusteluja tuntien itsensa niin pieneksi valtavan poydan aaressa, lamminta tuulta sen puhaltaessa sisaan valtavista ikkunoista, tuttua makeaa tuoksua pyykkituvassa iltaisin, keittion vilinaa illallisaikaan, kitaratuokioita kaytavalla.

Mutta haluan nahda taman maan luonnonkauneuden. Sisallani palaa tuli, minun on pakko paasta jatkamaan matkaani. Haluan nahda mita kohtalo eteeni tuo.
Taalla oli mukavaa ne pienet hetket, mutta nyt on aika uusien kokemusten. Minut on luotu lahtemaan.

*
Perth, Australia
Paikallista aikaa 22.25
Suomen aikaa 15.25
*

Kerro milta se tuntuu

2008-01-06T11:15:00+02:00

Lampo tulvii sisaan suurista avoimista ikkunoista. Sunnuntaipaivan huoleton tunnelma on vallannut taman kesaisen kaupungin. Vilvoittava tuuli leikkii ohitse kulkevien ihmisten hiuksissa. Jalkakaytavalla saksalaiset pakkaavat maailmaa nahnytta valkoista pakuaan, on taas aika lahtea. Kohti uusia seikkailuita, lahtea valloittamaan lansirannikon valkoisia hiekkarantoja, keskimaan punaisia aavikoita.

Kohta minakin lahden, pakkaan telttani ja rinkkani ystavieni kanssa johonkin vanhaan pakuun ja lahden valloittamaan etelaa, katsomaan etelaista merta. Haluaisin jo lahtea, olen ollut paikallani liian kauan, paivat vain seuraavat toisiaan, uutuuden viehatys on poissa. Kaipaan vaihtelua, tallaista elamaa voisin viettaa Suomessakin, en tullut viettamaan tallaista elamaa toiselle puolelle maapalloa.
Sisallani palaa tuli, minun on mentava. Lahdettava pois, etsimaan uutta ja ihmeellista, tama on jo koettu.

Taalla paivat seuraavat toisiaan ja minulla on jalleen aikaa miettia. Naen taas pienen hetken elamani selvemmin kuin pitkiin aikoihin, naen tekojeni tarkoitukset ja seuraamukset selvasti. On hetkia jolloin ymmarran itseani paremmin kuin ehka koskaan aikaisemmin, mutta hetkittain en vain voi ymmartaa itseani ja tekojani, miksi.

Lahtoni oli taas tietynlaista pakenemista, on niin helppo jattaa asioita tekematta, paatoksia paattamatta, sanoja sanomatta, poistua tilanteista jotka pitaisi selvittaa. Mina vain taas jatin kaiken ja lahdin. En osaa enka halua tehda joillekin asioille, tilanteille ja ihmissuhteille ratkaisevia tekoja, vain jatan kaiken taakseni. Ehka asiat ja tilanteet ovat unohtuneet palatessani, tavallaan ratkenneet, tai ehka ne odottavat minua siella vielakin vaikeampina.

Viime oina olen nukahtanut saman kappaleen soidessa, samainen kappale tuudittaa minut levolliseen uneen tutussa kahdeksan hengen dormissa, joka on toiminut kotinani viime viikot.

"Kerro miltä se tuntuu
kun irti päästää
kerro miltä se tuntuu
kun ei mitään pelkää

Kaiteelle seisomaan jään
kädet nostan
ummista en silmiä
enää ei huimaa

Mä karkaisin vieraiden mukaan
ei viikkoihin löytäisi kukaan
ulos saan nukahtaa
mä vuokraisin majakan jostain
ja tauotta juhlisin jos vain
huvittaa teen mitä vaan

Kerro miltä se tuntuu
kun irti päästää
kerro miltä se tuntuu
kun ei mitään pelkää

En mieti kuinka nyt käy
ja kuka kaipaa
ja vaikkei maatakaan näy
nojaan jo ilmaan

Mä halvalla tavarat myisin
pois muuttaisin, siellä pysyisin
mikä maa valitaan?
mä haluan kokea kaiken
laskuvarjohypyn ja naisen
rakastaa tosissaan

Kerro miltä se tuntuu
kun irti päästää
kerro miltä se tuntuu
kun ei mitään pelkää

Kerro miltä se tuntuu"

Jenni Vartiainen - Kerro milta se tuntuu

*
Perht, Australia
Paikallista aikaa 18.15
Suomen aikaa 11.15
*

Uusi maa

2007-12-21T10:20:00+02:00

Minulla on nyt uusi kotikaupunkini, uusi kotini ja uudet perheenjaseneni, toisella puolella maapalloa. Tanne siis pitaisi kotiutua. Hankkia tyo, saannollinen elama, arki vieraassa maassa.
Olen juossut virastosta toiseen, jarjestanyt elamaani, hankkinut nimeni papereihin, joiden mukaan olen taalla. Olen paitsi papereiden mukaan, myos fyysisesti vieraassa maassa, vaikka henkisesti palaan uudelleen ja uudelleen jouluiseen kotimaahani. Kaupunkiini, jonka ikkuinoita koristavat pimeassa loistavat jouluvalot ja kynttilat kuin kutsuen luokseen, lampoon ja piparin tuoksuun.

Kotiutumisessa kai kestaa hetken. Olen vain viela hetken liian suomalainen tottuakseni naihin pinnallisiin, tekopirteisiin ihmisiin. Pian turrun ja unohdan taas hetkeksi sen, minkalainen on aito suomalainen ihminen, sielultaan tumma ja synkka, rosoloinen. Silloin olen kotiutunut.

Naiden liian iloisten ihmisten ymparilla olen kohdannut rasisimia, minuun itseeni kohdistuvaa. Olen samaa rotua, mutta ilmeisesti syntynyt vaaralla pallon puoliskolla. Minun kaskettiin painua takaisin sinne mista olen tullutkin. Sina hetkena olisin antanut mita vain, kunhan olisin paassyt takaisin Suomeen.
Mutta viela enemman olisin antanut, jos vain joku olisi antanut minulle sellaisen keilitaidon, etta olisin voinut sanoa takaisin samalla tavalla kuin osaisin omalla aidinkielellani. Pitaa opetella tappelemaan ja puolustamaan itseaan ja perhettaan vieraalla kielella.
Eivat siis kaikkia taallakaan ole aivan niin tekopirteita.

Kylla mina viela kotiudun.

*
Paikallista aikaa 17.20
Suomen aikaa 10.20
Perth, Australia
*

Down Under

2007-12-12T03:47:00+02:00

Nyt se on todellisuutta. Olen jälleen lähdössä. Pankkitililtä katosi valtava summa, vastineeksi sain paperin. jossa kellonaikoja, vieraiden lentokenttien nimiä, tuntimääriä, ne tarkoittavat tuskaista lentomatkaa, uutta maanosaa, uuden elämän alkamista, hyvästejä, uusia ystäviä, pakenemista kiperien kysymysten ääreltä, vapautumista, luopumista. Hetken leikkiä, mitä jos kaikki olisi toisin.

Down Under. Australia. Elämäni uutta näyttämöä. Pitkään jahkailtu on jo puoliksi koettu. Olen helpottunut, nyt olen oikeasti lähdössä, enää en ala perääntymään. Syksyn aikana olen monesti perääntynyt, mutta vain omassa mielessäni. Mutta silti olen koko ajan tiennyt olevani lähdössä. Olen pelännyt, ja pelkään edelleen, että jos minusta ei olekaan tähän. Mutta tiedän että minusta on, on aiemminkin ollut. On ollut vain liikaa aikaa, aikaa ajatella, että mitä jos... Arki on turruttavaa. Huomasin kadottaneeni kuukausia syksystä, kadottaneeni haaveeni, kadottaneeni itseni. Arki, jota elin vain toteuttaakseni haaveeni, turrutti haaveeni, arki valtasi minut, lamaannutti minut. Olisi ollut helppo jäädä siihen arkeen, huomata haaveidensa liukuneen ohi vasta silloin, kuin olisi ollut liian myöhäistä. Mutta onnistuin löytämään haaveeni arjesta, karistamaan arjen, ja tässä olen nyt, arjesta ei tietoakaan, parin päivän päästä olen jo jossakin muualla, luomassa uutta arkea, joka ei minua turruta.

Joku sanoi ääneen sen, mitä olin itsekin hiljaa miettinyt, mutta en ollut saanut ulos suustani.
"Sinun on lähdettävä nyt, jos aijot vielä joskus lähteä, kohta on myöhäistä. Mutta nyt on huonoin mahdollinen hetki lähteä."
Mahassani kouraisi kun kuulin jonkun sanovan tuon, silloin vasta ymmärsin sen, se on totta, se on liian totta. Mutta valintani olin tehnyt, minä lähden. Ja silloin kohtalo tai sattuma, mikä lie, alkoi minua kiusaamaan, antoi minun nähdä mitä voisin saada jos olisin valinnut toisin. Mutta yön pimeydessä kaksin kaupunkini kanssa sen ymmärsin. Ehkä kaupunkini voi antaa sen minulle vielä joskus myöhemmin, mutta itselleni en voi antaa tätä mitä nyt olen tekemässä enää koskaan, maailma ei voi sitä minulle enää myöhemmin antaa.. Mutta silti on helppo ajatella vieläkin, mitä jos... On helppo antaa kuvitelmille liikaa sijaa.
Paljosta luovun, mutta kaupunkini odottaa. Mutta vastineeksi saan maailmalta paljon mitä kaupunkini ei voi minulle antaa. Olen valintani tehnyt.

Viime päivinä olen ollut hämilläni. En muista koska olisin viimeksi ollut näin hämilläni niin monesta asiasta, vuoron perään asiat vaihtuvat, hämmennys jatkuu. Olen ollut hämmentynyt omista sanoista, omista teoistani, muiden sanoista, muiden teoista. Olen itse itseäni hämmentänyt ja itseaiheutettua hämmennystä hämmentyneellä naurulla peittänyt.
Pieniä hämmentyneitä hetkiä, jotka kestävät vain pienen hetken, hämmentyneitä päiviä, jotka tuntuvat kestävän suuria ikuisuuksia. Mutta silti en ymmärrä mistä hämmenykseni johtuu, mikä on ajanut minut sanomaan sanoja, jotka hämmentävät itseäni, mikä on saanut minut tekemään tekoja, jotka hämmentävät minua. Hämmentävintä on se, että olen ollut kuitenkin koko ajan oma itseni, joten ei pitäisi olla mitään mikä olisi minua hämmentänyt. Hämmentävää.

Teoistaan kuitenkin joutuu kantamaan vastuunsa, joutuu kantamaan sen mitä teoistaan seuraa. Joutuu kantamaan ne sanat joita muilta kuulee, koska tietää niiden pitävän paikkansa. Täytyy unohtaa, vaikka tietää, että se on turhaa, ne palaavat kuitenkin. Täytyy luopua mahdollisuuksista, jotka jotkin teot laittavat kuin tarjottimelle eteesi. Joistakin mahdollisuuksista on luovuttava, jotta toiset mahdollisuudet voisivat toteutua. Toivon valinneeni oikein, joillakin mahdollisuuksilla vain on suuremmat onnistumismahdollisuudet. Täytyy myöntää itselleen, että olen vain niin pirun itsekäs, valitsen sen joka on minulle parempi vaihtoehto, vaikka se tullessaan tuo ikäviä tilanteita niin minulle kuin muillekin.

Ehkä Down Underista tulee minulle downturn, tai jotakin aivan muuta, päinvastaista. Ei sitä voi etukäteen tietää, pitää lahteä ottamaan selvää.

Kello 7.12

2007-11-03T07:12:00+02:00

Ikävöin ihmisiä, joita en koskaan tavannut. Silti heidät hyvin tunnen. Heidän takiaan minä olen minä, minua ei olisi ilman heitä. Kaipaan isovanhempiani. Heistä muut ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen, minulla on vain yksi jäljellä. Haluan oppia tuntemaan hänet paremmin, häneltä oppisin elämästä, juuristani ja samalla itsestäni lisää.
Haluan mamman luo, kotiin, joka huokuu aikaa, elettyä elämää. Joka kerta eräs näky pysäyttää minut paikoilleen, seitsemän lapsen seinälle ripustetut syntymätodistukset. Kauniilla kaunolla kirjoitetuilla päivämäärillä on eroa yli kaksikymentä vuotta. Seinältä löydän äitini, tätieni ja enojeni nimet. Seinä kertoo eletystä elämästä ja uuden elämän alusta, toivosta, uskosta ja rakkaudesta.

Näitä miettiessäni kuuma kyynel vierähtää poskelleni ja ensilumi ympäröi minut, hiukseni täyttyvät valkoisista hiutaleista. Tunnen oloni levolliseksi, tiedän juureni eikä niitä kukaan voi minulta viedä.