Pari päivää sitten satoi, satoi paljon, satoi koko ajan.
Istuin sängyllä ja katselin ulos pimeyteen, vesipisarat tipahtelivat parvekkeen kaiteelle, valuivat, muodostuivat isommiksi pisaroiksi ja tipahtelivat parvekkeen kaiteelta alas.
Kova tuuli pyöritteli pisaroita, satoi melkein vaakasuoraan.

Mä istuin vaan ja tuijotin vesipisaroita, mietin kaikkea, en miettinyt mitään.
Niin paljon tekemistä, mutta ei kiinnosta, ja kun ei tee niin ahdistaa.
Ja sitten valitan kun ahdistaa, saamaton minä, sitten kun ne kaikki on oikeesti tehtävä, niin on niin paljon rästissä, ettei kaikkea kerkiä.

Istun yksin luokassa, radiosta soi Noitalinnan Pikkuveli-biisin uusi Pmmp:n sovitus. On ikävä omaa pikkuveljeä, yksi rakkaimmista ihmisistä tässä mun omassa pienessä maailmankartassani.
Mun oma pieni maailmankarttani, kornia. Siihen ei ikävä kyllä taas hetkeen mahdu mitään muua kuin Turku-kaupunki. Ei ole rahaa lähteä mihinkään avartamaan maailmankarttaani, mutta onneksi on ensi keväänä lähtö edessä, pääse pois näistä kuvioista, hetkeksi miettimään mitä tehdä.
Mutta kuitenkin sitä miettii aina silloin tällöin, että onko musta siihen, lähtemään pois tutusta ja turvallisesta, olemaan omillaan vieraassa maassa, ilman oikein minkäänlaista kielitaitoa. Kai se kasvattaa, oppii ajattelemaan asioita joltakin muultakin kantilta.
**siis selvennyksenä, että olen lähdössä ystäväni kanssa vuodeksi maailmalle töihin, hyödyntämään eu:ta, jotakin hyötyä siitäkin. Suunnitelmaa ei ole löyty lukkoon, ja sitä tuskin sen enempää suunnitellaankaan. Mennään johonkin mistä työtä saadaan, jos saadaan. Keväällä on koko maailma auki, koulu loppu, seuraavaan pitäis hakea, pidän vain välivuoden. Tai ei sitä koskaan tiedä, jos en koskaan tule takaisin Suomeen, jään sille tielle, kohtaloa kaikki.

Tänään ei kirjoittamisesta tule yhtään mitään, niin levoton olo, ja ajatus katkeilee koko ajan.
Ehkä palaan vielä joskus.