Vihdoin kotona. Olen ollut reissussa tässä viime päivät... Uutta ajateltavaa tässä on lähipäivien aikana tullut roimasti. Keskiviikkona lähdin ystäväni luo toiselle puolelle Suomea ja vietin siellä pari mukavaa päivää. Lähdin ajamaan kotiin, matka ei todellakaan alkanut hyvin, olin ehtinyt ajamaan kymmenisen kilometriä ja auto keitti. Moottorissa oli kovien pakkasten takia jokin osa jäätynyt. Onneksi se vihdoin suli ja pääsin jatkamaan matkaa. Matka ei todellakaan jatkunut hyvin, yli puolessa välissä matkaa ajoin motarilla noin satasen vauhdissa ulos. En tiedä miksi, mulla on filmi täysin poikki. Poliisin sanojen mukaan jäljistä päätellen olin lentänyt auton kanssa hyvän matkaa, katkonut mennessäni parisen puuta ja auto oli pyörähtänyt pariin kertaan ympäri. Ensimmäinen muistikuva on, että yritän itse aukaista katollaan olevassa autossa turvavyötäni. Olen kai hetkeksi menettänyt tajuntani. Minut autettiin takaoven kautta ulos autosta. Joitakin hämäriä muistikuvia minulla on tapahtumapaikalta, mutta ei liiemmilti. Minulle on täysi arvoitus olenko nukahtanut rattiin, vai olenko liukkaan tien takia menettänyt auton hallinnan. Kymmenisen kilometriä ennen olen puhunut ystäväni kanssa puhelimessa ja kuulostanut pirteältä, naureskellut ja ollut muutenkin hyväntuulinen. Olen myös hetkeä aiemmin puhunut äitini kanssa puhelimessa, mutta näistä kummastakaan puhelusta minulla ei ole mitään muistikuvaa. Ambulanssissa minut köytettiin paareihin ja niskatuen kanssa matkustin sairaalaan. Muistan vain, että ambulanssimies oli äärettömän mukava ja että sairaalaan tullessani satoi lunta. Traumapotilaana minut kirjattiin sairaalaan ja vietiin kaikkiin mahdollisiin kuviin ja testeihin. Hämäriä muistikuvia sieltä täältä, muistan vain että tärisin aivan mielettömästi. Jossakin vaiheessa pääsin tippatelineen ja hoitajan kanssa vessaan, kun näin itseni peilistä, en tunnistanut itseäni. Otsastani löysin ison, miehen nyrkin kokoisen kumhun. Eilen pääsin pois sairaalasta, sillä ehdolla, että en ole yötä yksin, mukanani aivotärähdys, paljon mustelmia, pää täynnä kuhmuja ja turvonneita ja mustuneita silmiä ja nenänvarsia, ruhjeita siellä täällä. Turvavyö pelasti kirjaimellisesti henkeni. Onneksi kyydissäni ei ollut ketään muuta. Näin kuvia entisestä autostani, se on aivan rusina, lunastuskunnossa. Yhdessä kuvassa veljeni seisoo auton vieressä ja auton entinen katto on veljeäni puoleen kylkeen. Vain pelkääjän puoleinen lasi ja toinen pienistä takaikkunoista oli kuulemma ehjänä. 
En osaa vielä ajatellakaan miten hyvä onni minulla on ollut matkassa, kun niin vähällä pääsin, en oikein vielä osaa olla kiitollinen elämäni jatkumisesta. Siinä olisi voinut käydä miten vain, ehkä minua ei enää olisi. Kun tämän ymmärrän, osaan kai taas arvostaa elämääni täällä aivan eri tavalla.
En pysty kipeiden hartioiden ja niskan takia oikein kääntämään päätäni ja olen niin lääkehöyryissä, etten ymmärrä mitään. Olen nyt ollut ennätykselliset melkein seitsemän tuntia hereillä, joten menen taas pariksi tunniksi nukkumaan.