Aika on kadonnut jonnekin. Se vain valuu sormieni valista kuin rannan hiekka. En voi ymmartaa etta viimeiset parisen kuukautta ovat vain lentaneet silmieni edesta. Ja blogiinkin olen viimeksi kirjoittanut Saigonista, siita on aikaa ties miten pitkaan. Ja kotimatkakin kutsuu jo reilun kuukauden paasta.
Olen kokenut paljon. Olen nahnyt paljon. Olen tavannut monia ihmisia, joita en halua unohtaa. Olen loytanyt monta uskomatonta paikkaa, joista lahto on aina yhta vaikeaa. Mutta onneksi minulla on muistoni.
Viimeiset viikot ovat olleet elamani huolettominta ja ikimuistoisinta aikaa. Ja jokainen ilta olen nukahtanut niin onnellisena kaikesta kokemastani, mutta samalla pieni koti-ikava kalvaa jossakin syvalla sisallani.
Mutta koti-ikava unohtuu, kun katselee oisen taivaan tuhansia tahtia ja kaunista kuuta rannalla isolla tyynylla makaillen. Aallot iskevat rantahiekkaan. Joku tuttu ihminen pyorittelee taitavasti tulipalloja, hallitsee niin arvaamatonta tulta. Huoleton reggae luo oman tunnelmansa tummaan iltaan. Sirkat sirittavat, syntyy korvia huumavaa meteli, luonnon oma konsertto. Korviin kantautuu gekon kutsuhuuto, voi kuvitella sen huutavan "gek-koo, gek-koo". Jostain voi haistaa tutun makean maun, joku hakee hurmosta. Paikalliset ystavani ovat ymparillani ja olen onnellinen, niin onnellinen, nain voisi elaa koko elaman.
Omassa hiljaisessa mielessani kadehdin paikallisten ystavieni elamaa, he ansaitsevat juuri ja juuri elantonsa, tyoskentelet mukavassa pienessa baarissa suuren meren rannalla, nukkuvat yonsa baarin katolla ja nauttivat elamansa jokaisesta paivasta, he ovat vapaita, luonnonlapsia. Heilla on omat huolensa, kuin meilla kaikilla, mutta he ovat onnellisia. Heilla ei ole samanlaisia aikatauluja ja muita pakotteita kuin meilla koti-Suomessa. Kadehdin paikallisten ihmisten tyomoraalia, mikaan ei ole minuutista kiinni, mutta kaikki kuitenkin tehdaan tunnollisesti loppuun.
Toisaalta kadehdin heidan elamaansa, mutta en mina sita kuitenkaan haluaisi loppuelamaani tehda, minut on kasvatettu erilaiseen muottiin.
Jossakin kaukana sisallani kalvaa ahdistus, yhteishaku alkoi taas tanaan. Miksi minusta tuntuu, etta haluan vain elaa tata hetkea, en huolehtia tuleivaisuudesta juuri nyt? Mutta ehka minun olisi aika nyt aloittaa elamaan oikeaa elamaa, jotakin jolla olisi joku oikea tarkoitus. Tai ei ehka sittenkaan.
*
Koh Samui, Thaimaa
Paikallista aikaa 20.09
Suomen aikaa 16.09
*
Kommentit