Vietettiin tänään veljen häitä. Oli maailman ihanimmat häät. Oli kaunis morsian, ja paljon viinaa. Mutta silti tuntuu haikealta. Rakas isoveljeni on nyt aviossa. Se sama isoveljeni, joka joskus veti minua pulkassa moponsa perässä, se sama isoveljeni, joka opetti minut juomaan viinaa. Ja samalla tiellä olemme molemmat edelleen. Ainut ja rakkain isoveljeni on nyt aviossa, aikuinen mies. Kunpa osaisin jollakin tavalla osoittaa hänelle, kuinka paljon välitän, onhan hän sentään ainut isoveljeni. Ja kunpa osaisin osoittaa kuinka onnellinen olen hänen puolestaan.
Tänään kirkossa oli vaikea ymmärtää, että se on oikeasti se sama isoveljeni, jonka kanssa joskus väänsin kättä huonoin tuloksin, joka seisoo siinä alttarilla, aikuisena miehenä, minun veljenäni.

Tapasin tänään monta ihmistä vuosien takaa, jotka ovat olleet minulle joskus kuin omia isoveljiä, ja jotka tietenkin ovat edelleen kuin isoveljiä. Asiaa kun ajattelee, minulla taitaa olla monta isoa veljeä, jotka ovat aina nähdessämme armottomassa humalassa.
Juuri tällä hetkellä minulla on äärettömän onnellinen olo, vaikkei perheemme ole ehkä se täydellisin kaikista, pystýmme silti rakentamaan välillemme siteet, joihin kaikki muut eivät onnistu. Meillä on rakkaus, mutta meillä on myös eripura.

Olen ollut Suomessa kohta kaksi viikkoa, ja tuntuu kuin viimeisiä kuukausia ei olisi ollutkaan. Jäljellä on vain haalistuva rusketukseni. Kaikki se mitä koin tuntuu niin kaukaiselta, niin epätodelliselta. Missä on kaipuuni takaisin kaukomaille? Mihin katosivat ne ihanat kuukaudet, jossakin poissa tästä todellisuudesta, jossakin toisessa todellisuudessa, Babaloossa.
Minulla on sinne ikävä, mutta silti tuntuu, kuin niitä viikkoja ei olisi koskaan ollutkaan, minulla on vain työni plussatyöntekijänä hajoilevan auton armoilla. Minulla ei ole muuta, minulla on vain jotakin, mikä ei tunnu minun elämältäni, ei täällä kotona, eikä kaukomailla.
Tämä työ ja tämä auto eivät ole minun elämääni, ne ovat jonkun muun elämä, jonkun kuka ei viettänyt elämänaä parhaita kuukausia juuri Aasiassa.

Miten arki voi palata näin nopeasti, ja näin epätodellisena, jonkun muun elämänä?