Sainpa tänään sähköpostia, jossa ilmoitettiin minulla olevan ystävä. Sähköposti oli tullut Oikotie.fi:stä, otsikkona oli "Onneksi olkoon, sinulla on ystävä".

Kai minulla on ystäviä, tai ainakin ihmisiä, jotka ovat ennen olleet ystäviäni. Kesän aikana olen pahasti laiminlyönyt ystäviäni, ja samalla löytänyt uusia, ja tutustunut uudelleen entisiin.
Haluaisin pyytää anteeksi kaikilta ystäviltäni, tai ihmisiltä ympärilläni jos olen heitä laiminlyönyt. Sosiaalinen elämä on minulle enää haavekuva, kolmivuorotyöläinen ei tee muuta kuin nuku, ole matkalla töihin tai ole töissä. Tai näin ainakin minun kohdallani.

Koko Espanjassa viettämäni kevää ajan mietin miten kesällä vietän laatuaikaa ystävieni seurassa, näin onkin tapahtunut, mutta ei niiden ystävien, joiden kanssa oletin kesän viettäväni.
Nyt pelkäänkin sitä, että nuo ystävät, jotka ovat olleen elämäni viime vuosien aikana, ovat katoamassa elämästäni. Tätä en halua hyväksyä, mutta on valittavan totta, että aikataulumme ei enää sovi yhteen, ei millään. Vaikkakin aikataulut ovat huonoin tekosyy ystävyyden edessä.
Mutta olemmeko jatkossakin ystäviä, vai oliko lopulta todellisuudessa yhteinen koulumme ja sen opiskelijaelämä ainut yhdistävä tekijämme? Entä ne puheet kolmen vuoden ajalta siitä, miten pieni koulu voi olla täynnä saman ajatusmaailman omaavia ihmisiä, jotka kaikki pelaavat yhteen loistavasti, olemme porukka, joka on enemmän kuin vain pienen koulun opiskelijat.

Minun on ikävä kouluun, eikä mihin tahansa kouluun, vaan omaan pieneen kouluumme, joka loistaa yksilöllisyydellään, tuskinpa moni syö päivittäin aidossa sikalassa. Minulla on ikävä sitä tiettyä tunnelmaa, jota ei voi tavoittaa kuin eräässä tietyssä koulussa, jossa ehkäpä silloin tällöin oppilaat tietävät opettajia enemmän. Onhan toki tuossakin koulussa eräitä asioita joita ei ole ikävä, ensimmäisenä mainittakoon ruiskukan sininen ajatusmaailma.

Mutta sieltä kaipaan niitä ihmisiä, todella, niitä kaikkia, jotka ovat olleet arkeni ja juhlani kolmen vuoden ajan. Vuosien aikana kasvoimme ja opimme itsestämme, toisistamme ja ympäröivästä maailmasta paljon.

Ahdistaa tämä ajan kiito, päivien kuluminen, minuuttien loppuminen kesken. Muutaman hassun kuukauden päästä olen taas maailmalla, ja sitä ennen on ehdittävä paljon. Käytännön asioista esimerkiksi rokotukset, en ole edes vielä ottanut selvää, mitä piikkejä tarvitsen lähteäkseni puoleksi vuodeksi Aasiaan. Miksi ihminen on niin saamaton?

Parin kuukauden aikana haluan nauttia kaikkien ystävieni seurasta edellisen puolen vuoden ja seuraavan puolen vuoden edestä, miten se onnistuu? Lisäksi haluan matkata ympäri Suomea tapaamaan kaikkia suomalaisia ystäviäni, joihin Espanjassa tutustuin.
Ahdistaa tieto siitä että lähtö on niin lähellä, koska kaikki rakkaat jäävät taas tänne. Haluan kertoa heille kaikille vielä kuinka paljon välitän, haluan sitä korvaamatonta yhdessäoloa, arvokkaita keskusteluja, ystävän läsnäoloa.
Ahdistaa koska aika loppuu kesken, haluaisin ajan hetkeksi pysähtyvän, mutta ei liian pitkäksi aikaa, koska haluan jälleen lähteä, haluan tuntea lähdön.

Kiitos teille uudet ja vanhat tärkeät ihmiset, olette korvaamattomia.