Olen väsynyt. Uni ei vain tule. Päässä liikaa ajatuksia, mutta ei silti mitään. Olen koko illan ja yön odottanut jotakin. Jotakin odotan tapahtuvan, tiedän jotakin tapahtuvan. Olen innoissani kuin lapsi jouluna, mutta kuitenkin odotan pelon sekaisin tuntein. Kuitenkin koko ajan tunnen jossain itsessäni, että mitään ei tapahdu.
Illalla olin hysteerinen, levoton, kuin sauhua olisin polttanut, nyt olen liiankin rauhallinen, elävä kuollut.
Kädet tärisee ihan suunnattomasti, taas. Mun on pakko saada keskitettyä ajatukseni nyt johonkin. Yritin ensin lukea, sain luettua kaksi novellia, mutta en enää tiedä mistä kertoivat, mitä lopussa tapahtui, en mitään. En tiedä mitä pitäis tehdä, tuntuu että seinät kaatuvat päälle tällä minuutilla, mutta en pysty juuri nyt kohtaamaan ketään elävää olentoa kasvokkain. Tekisi mieli itkeä ja huutaa niin lujaa, että koko kerrostalo herää, vaikka ei edes itketä.
Olen saanut viimeiset pari päivää välähdyksiä menneisyydestä, tapahtumista ja ihmisistä, joiden olemassaoloa en edes muistanut. Samat tuoksut tulvivat jostakin ja ihmisten äänensävyt kuuluvat korvissani. Kylmät ja kuumat väreet kulkevat selkäpiissäni, kyyneleet ovat jo tulossa. En löydä näille yksittäisille muistoille mitään kaavaa, milla tavalla ne liittyvät toisiinsa, milloin ne nivoituvat yhteen.

Eilen löysin vanhan ystäväni uudelleen, tutustuin kuin uuteen ihmiseen. Tutustuin kai uuteen ihmiseen, jonka olen jo vuosia tuntenut, tietämättäni. Yhtä aikaa tunsin olevani vanhan ystävän ja uuden tuttavuuden seurassa. Mutta viihdyin, viihdyin todella, suuri kiitos sinulle siitä.

Mua ahdistaa tämä harmaus, kaikki on mustaa ja surkeaa. Kaipaan kesää, kaipaan maaseutua, kaipaan merta. Tarvitsen sen pysähtyneen ajan, rauhallisen kesäpäivän, jossakin kaukana poissa kaupungista. Tarvitsen sen vanhan leveäsatulaisen pyörän renkaiden äänen soratiellä, aikansa eläneen kaivon kaiun vettä hakiessa. Tarvitsen sen vihreyden, sen kiireettömyyden, sen yöllisen linnunlaulun. Tarvisen sen metsän ja meren tuoksun. Tarvitsen kesän.
Mä en kestä tätä harmautta enää, en kestä. Mä tarvitsen nyt sen talven, lumen, pakkasen tai kesän, lämmön ja ukkosen. Sataa kolmatta päivää, mulla on tänään ollut kolmet märät sukat.
On tämäkin nyt helvetti, kun hetkittäin ymmärrän, etten kuulu kaupunkiin ja taas toisena hetkenä ajattelen, että kaupunkiin kuulun, kaupunkia ei olisi ilman minua. Tarvitsen sitä rauhaa, jonka maalta saan, mutta en myöskään pysty elämään ilman sitä kaupungin hektisyyttä. Täytyy löytää se oikea tasapaino, se vaan on niin hankalaa. Onko sitä tasapainoa?

"Vaikka ihmiset katsovat pois eivätkä puhu sinulle, he ovat sinusta kiinnostuneempia kuin itsestään. He haluavat kuulla nimesi, ikäsi, tarinasi, miksi olet tullut tänne etkä mennyt muualle, Ibizalle, Jamaikalle, maahan jossa on tietullit ja möykyttömät kaistat, tiedätkö vastauksen, osaatko kertoa heille syysi, onko tarinasi alkuperästäsi  yhtä monimutkainen kuin jäljitys niemenkärjen omistajasta, vai onko kaikki tämä harvaan asuttu seutu samaa seutua, kotimaisemaa, josta ei ole sen kauemmaksi koskaan lähdetty."
Kreetta Onkeli