Addiktoidun hyvin helposti johonkin. Se on raivostuttavaa, mutta suloisen raivostuttavaa. Tarvitsen itselleni jonkun asian tai ihmisen, josta ammennan henkistä ravintoa, tyydytystä. On kausia kun olen aivan koukussa johonkin, vietän aikani tämän asian parissa kyllästymiseen saakka ja lopetan. Ehkä joskus löydän taas saman asian uudelleen, ja olen taas koukussa. Sitten on myös sellaisia addiktioita jotka kai seuraavat minua läpi elämän. 
Huulirasva, tai itseasiassa vaseliini. Kuolen jos minulla ei ole vaseliiniä mukanani jossakin.
Muistilappuaddiktio, aina kun jossakin kuulen tai saan päähäni jonkun hyvän lauseen kirjoitan sen ylös. Kannan aina mukanani pientä kirjaa, johon näitä lauseita kirjoitan. Joskus sinne ilmestyy myös runoja.
Onnentupakka, avatessani uuden askin, näpäytän askin pohjaa, ja käännän sen tupakan väärinpäin, joka nousee ylimmäksi. Se poltetaan viimeiseksi. Se tuottaa onnea.
Tällä hetkellä olen koukussa biljardiin. Tänään olen pelannut sitä kuusi tuntia, eilen neljä tuntia ja tässä jokin päivä parisen tuntia. Olen koukussa, vaikka olen vieläkin ihan paska. Tosin olen paljon parempi kuin esimerkiksi viikko sitten. Minusta tulee vielä biljardihai. Menen viattomana haastamaan jonkun biljardiin ja hän ajattelee minun häviävän heti kättelyssä, mutta sitten paljastan kynteni ja pesen hänet ihan kuusnolla. Haaveissani, ehkä joskus. Tiedän jo kenet haastan. Tunnen näet biljardin SM-mestarin vuosimallia kaksituhattajotakin. No, ehkä en sentään tähtiin kurkottele :)
Addiktioita ehkä joskus lisää.

Viime päivät ovat olleet sähellystä. Eikä pelkästään biljardipöydällä. Mua jumittaa, olen jääkone, päässäni pätkii. En ymmärrä yhtään mitään mistään. Jos joku nyt kysyisi minulta mitä on 1+1, vastasin varmasti pitkän mietinnän jälkeen neljä. Olen kai ollut samaanaikaan hyvin raivostuttavaa ja huvittavaa seuraa ystävilleni. Olen kai siksikin pelannut nyt niin paljon biljardia, että saisin edes hetkeksi ajatukseni koottua yhteen asiaan.
Jouduin poliisien kanssa tekemisiin tässä eräs yö. Näin kun auto ajoi liikenteenjakajan kautta seinään ja soitin hätänumeroon. Hetken kuluttua poliisisetä soitti ja pyysi minut tunnistamaan paikalta karannutta rattijuoppoa. En pidä poliiseista. En tiedä miksi. Hyvällä asialla ne tässä maassa koko ajan ovat, mutta en heidän kanssaan asioimisesta pidä, vaikka kuinka olisin itse hyvällä asialla.
On tämäkin, kerrankin kun minun elämässäni tapahtuu jotakin mielenkiintoista, se on jotakin tuollaista.

Äitini kertoi eilen, että he muuttavat miesystävänsä kanssa yhteen. Olen onnellinen heidän puolestaan, mutta tämä tarkoittaa sitä, että lapsuudenkotini myydään. Kotini, jossa olen asunut melkein koko ikäni, myydään. En ole siellä asunut enää melkein kolmeen vuoteen, mutta silti. Tämä asunto, jossa asun nyt on vain asunto, pelkkiä seiniä, siihen verrattuna mitä lapsuudenkotini on minulle. Se on KOTI. Sinne voin mennä koska vain, missä mielentilassa vain, ja tulen kotiin. Ne huoneet, se piha, se kokonaisuus on lapsuuteni. Kun se talo myydään, myydään samalla minun ja sisarusteni lapsuus. Haluan pitää lapsuudestani kiinni. En edes halua kuvitella, jos joku ventovieras asuisi minun kodissani. Tiedän jokaikisen naarmun entisen huoneeni lattiassa ja seinissä. Tiedän mistä ne ovat tulleet, muistan ne tilanteet. Voin korvissani kuulla takkatulen rätinän, joka ei kuulosta missään muualla samalta kuin kotona. Tiedän ne kaikki tuoksut, jotka ovat olemassa vain silloin, kun istun kesäyössä kotini ulkorappusilla. Tiedän tarkalleen mistä päin pihaa löydän parhaat metsämansikat. Tiedän missä asennossa leikkimökin ovi narisee. Sitä pihalta löydän monien lemmikkieni haudat. Kun yöllä ikkunaani koputetaan, tiedän että se on joku lapsuudenystävistäni, en pelkää. Osaan sulkea ulko-oven niin ettei ovi kolahda, jotta äitini ei herää yöllä tullessani kotiin. Tiedän mistä löydän lähimmät valkovuokot äitienpäivänä. Tiedän missä on parhaat sienipaikat lähimetsässä. Lähimetsässä on myös minun ja lapsuudenystävieni lukuisat vanhat majat. Muistan missä kohtaa lampea on vesikasveja, ja missä kohtaa rantaviivaa kasvaa niitä keltaisia kukkia. Tiedän mistä kohtaa pihaa löytää ensimmäiset leskenlehdet keväisin. Tiedän pihan parhaat piilopaikat, kirkonrottaa pelatessa. Kerran pihalammessa oli joutsen, voi kuinka kaunis se olikaan. Muistan sen tunteen kun talvisin hyppäsi isolta kiveltä lumikasaan. Muistan kun polveni olivat ruvella kun opettelin pihalla ajamaan polkupyörää ilman apupyöriä. Tiedän mistä ikkunasta näki ovikellonsoittajan ilman että hän näkisi minua. Muistan ne kerrat kun juoksin pitkin pihaa hädissäni kanin perässä, kun se oli päässyt karkuun häkistään. Muistan joka kesäiset nutipääpyydystykset, niitä oli kiva pistää ämpäriin, niin näki miten ne kasvavat. Muistan kuinka joka talvi jäädytettiin naapurin takapihan mäki, siitä pääsi monien kymmenien metrien päähän, välillä ojalle saakka. Monet ystäväni kokoontuivat talvisin meidän lammelle luistelemaan. Jos jää oli jäätynyt nopeasti, rannassa näki pohjaan aivan selvästi, joissakin kohdissa jää natisi, mutta koskaan se ei pettänyt. Kesäisin vaati rohkeutta hypätä laiturin ylemmältä tasolta, se oli niin korkealla, jos uskalsi hypätä, piti hypätä mahdollisimman paljon eteenpäin, koska muuten otti jalat kiinni pohjaan, laiturin edessä oli mutapohja, siihen ei ollut kiva hypätä. Lapsuuden joulut kotona olivat lämpiä, kaikki olivat yhdessä, tuoksui makea, joulu. Tiedän mitkä kukat alkavat keväisin ensimmäisen kukkia ja mitkä kukoistavat viimeisenä. Syksyisin meidän pihalla ei ollut lehtiä kuin yhdellä pienellä alueella. Tiedän missä kohtaa kannatti vielä lähteä juoksemaan koulubussiin, että ehtisi, vaikka bussi näkyi jo. Ullakolla oli hauska yrittää miettiä äänten perusteella missä kohtaa joku käveli pihalla. Silloin tiesi, että joulu on lähellä, kun äiti laittoi kyntteliköt jokaiseen ikkunaan ja pihan suureen kuuseen syttyi valot. Meillä oli koko koko kaveripiirin kulmikkain talo, jos ovisyvennyksiä oteta mukaan, meidän talossa oli 19 kulmaa, se on hassun mallinen talo. Aina joskus salaa vanhemmilta kiivettiin ystävien kanssa meidän tai naapurin talon katolle, sieltä näki pitkälle joka suuntaan.Meidän omenapuut eivät kasvaneet, niistä tuli joka syksy vain pari omenaa, mutta naapurin tyhmällä tädillä oli omenia liikaakin, joten sieltä saimme aina omenia. Kesäisin oli hauska istua marjapuskissa tai hernepellossa, syömässä suoraan pellosta. Jos pihakeinussa keinui liian lujaa yksi keinun jaloista irtosi aina maasta. Oli hauskaa pelotella vesilinnut pois lammesta ilmakiväärillä, koskaan kukaan ei osunut. Jos kesäisin heräsi tarpeeksi aikaisin näki lammesta nousevan usvan, ehkä joskus pihan reunalla oli kettu tai hirvikin. Keittiössä kuuli ilmastointiputken kautta hiiren rapistelevan ullakolla. Jos yöllä tuli kotiin, ja unohti avaimet, tiesi varmasti yhden oven olevan auki, tiedän missä kohtaa taloa ympäröivä sepelipolku oli suurempia kiviä, makuuhuoneiden kohdalla piti kiertää nurmikon kautta, suuremmat kivet pitivät kovempaa ääntä. Omasta huoneesta tiesi kuka kävelee käytävällä, askeleiden äänet tunnisti. Naapurissa asuva mies oli kirkkokuorossa, kesäisin heräsi sunnuntaiaamuisin siihen kun se avasi ääntään naapuritalossa. Äiti kertoi, että yksi pihan kuusista oli istutettu kaksivuotiaana pihalle silloin kun muutettiin, eli se oli samanikänen kuin minä, se oli silti paljon minua isompi. Se kuusi oli sukulaistädiltä saatu taimi, se on aina ollut Marttan kuusi. Eteisessä oli niin paljon ulkovalopainikkeita, että vain isä ja äiti osasivat pistää oikeat ulkovalot päälle. Silloin oli kesä, kun näki ensimmäisen linnun rakentavan pesänsä vajaan.
Kun kotini myydään, myydään samalla osa minua, lapsuuteni. En ole vielä valmis luopumaan lapsuudestani.

Itkettää.