Baarissa valomerkki. Välähdys sinun kasvoistasi, muisto sinun hymystäsi. Ihosi tuoksu, hiuksiesi tuntu. Kätesi kovan työn kuluttamat, tummat piirteesi Välimeren auringon paahtamat. Silmäsi syvemmät merta, sielusi tummempi tulta. Muistosi vain mutkassa palava kynttilä.

Mä en ymmärrä. Koska ikävä lähtee, koska kaipaus unohtuu, koska kipu loppuu. Hetkittäin jo unohdan ikäväni, sitten se taas tulee kovempana kuin koskaan. Miten nopeasti ihminen kiintyy toiseen niin paljon, ettei voi unohtaa? Me ei tunnettu kauan, mutta jollakin tavalla luulin tietäväni, että hän tuntee mut niin paljon paremmin kuin moni muu. Enhän mä loppuen lopuksi oikeasti tiedä kuin nimensä. Ei me tarvittu sanoja, silmät kertoi kaiken. Entiset elämät eivät olleet oleellisia, vain nykyhetki merkitsi. Mutta nykyhetki kesti lyhyen ajan, mutta määritti ehkä koko loppuelämäni suunnan. Poislähtö tästä maailmasta tulee aina niin yhtäkkiä, niin liian aikaisin, niin vääränä hetkenä.
Mä olin ihastunut niin lujaa, ja tajusin sen kai vasta sen jälkeen, kun olin hänet menettänyt, hän oli kuollut.
Ensimmäiset päivät olin niin shokissa, luulin asiaa huonoksi vitsiksi, kehittelin jo päässäni teorioita, että hän ei halunnut enää nähdä minua, joten pisti ystävänsä ilmoittamaan minulle, että hän oli kuollut. Niin, näin jälkeen päin ne todella kuulostavat niin typeriltä, mutta silloin olin aivan varma asiasta. Kun totuus iski kasvoilleni keskellä kioskia tupakkaa ostaessani, maailma katosi, oikeudentaju vääristyi, silmissä sumeni, aivot eivät enää toimineet, ainoa asia jonka tajusin, oli että hän on kuollut. Välähdyksinä monia hetkiämme, ja samalla tietoisuus siitä, että mitään sellaista ei tule enää tapahtumaan,  se kaikki on ohi, hänen elämänsä on ohi.Kykenin vain istumaan, käteni tärisivät, itkin, itkin, itkin, itkin kai enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana, en halunnut ketään lähelleni. Kaikki muistitti hänestä.
Niinä ensimmäisinä päivinä istuin tumman meren keskellä, tummassa yössä, laiturilla, joka kuului moniin muistoihini. Kaukana taivaanrannassa häämötti kaupungin valot, musta, valtava meri loiski laituriin. Ehkä se ymmärsi ikäväni. Tiputin ketjun mereen, sen lähemmäs häntä en voi ketjua saada. Ehkä joku joskus jossain kaukana löytää sen ketjun, ehkä se ketju merkitsee hänelle, tulevalle omistajalleen jotakin tärkeää,  yhtä tärkeää kuin minulle. Samanlaista ketjua kannan ranteessani vieläkin, muistona hänestä.

Aikaa kuluu, aika jatkaa kulkuaan, minä kai kuljen mukana. Hetkittäin muistan välähdyksiä hänestä, kylmät ja kuumat väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni, kaipuu valtaa sydämeni. Muistan hänen ihonsa tuoksun, jokaisen arven, jokaisen naururypyn. Tunnen hänet halaamassa minua.
Itkenyt olen hänen takiaan vain kerran, olen liian väsynyt itkeäkseni, olen turtunut ikävään.
Tuntemamme hetket voi laskea päivissä, niitä ei paljon ole, mutta ne harvat päivät tulen muistamaan koko loppuelämäni.