Työ syö kaiken aikani, sosiaalinen elämä on kolmivuorotyöläiselle kaukainen haave. En osaa sanoa miten kauan henkinen ja fyysinen tasapainoni kestää erilaisilla napeilla pyörivää elämää. Nukahdan rauhoittavilla ja pysyn hereillä kofeiinitableteilla. Töistä päästessäni lasken tunteja, miten kauan vapauteni kestää, kuinka monen tunnin kuluttua tuo harmaa tehdas on taas karua todellisuutta.

Sisälleni on kasautunut ajatuksia ja tunteita, jotka odottavat ulospääsyään. Mutta ei ole hetkeä, eikä ihmistä jolle purkaa tuota. Ei heitä kiinnosta, taikka heillä ei ole voimavaroja kuunnella minua, taistellessaan itseään vastaan.
Mistä löydän keinon tyhjentää pään, saada ajatukset järjestykseen?

Istuin tunteja autossa yön pimeydessä, renkaat pyörivät ja kuljettavat  minua eteenpäin, ilman päämäärää. Musiikki soi ja taas hetken tunnen olevani vapaa.
Ne lukuisat ikkunat, joiden sisäpuolelta minulla on muistoja, mutta nyt ne ikkunat ovat minulle historiaa, minulla ei ole enää mahdollisuutta päästä niiden sisäpuolelle. Monia pihoja ja aukioita, jotka ovat tuttuja, mutta samalla niin vieraita. Tienhaaroja, joissa ei tarvitse tehdä päätöstä, koska millään ei ole merkitystä.
Mutta vapaus katoaa niin nopeasti, löydän itseni pakomatkalta. Pakenen, mutta se saavuttaa minut. Tunne saa minut valtaansa silmänräpäyksessä, ahdistus palaa moninkertaisena takaisin. Voisin itkeä ja oksentaa. Kädet tärisevät ja sydän läpättää. Mutta mitä pakenen? Sitä en tiedä, ehkäpä todellisuutta.