Eilis-iltana vietittiin läksiäisiä. Oli ihanaa nähdä vanhoja tuttuja ja tutustua uusiinkin ihmisiin, mutta en vain osaa olla juhlakalu. Enkä pidä jäähyväisistä, en osaa jättää jäähyväisiä, haluan pitää rakkaat ihmiset aina vierelläni. Odotan kauhulla muutaman tunnin päästä edessä olevaa lähtöä, ja niitä muutamia minuutteja juna-asemalla ennen lähtöä.
Mukavaa oli, mutta oli tämän aamuinen päänsärkykin sen mukainen. Noh, minttuviina tunnetusti raikastaa hengityksen ja sivistää käytöksen.

"Eilen oli ehkä hauskaa.
Hukkasin kympin,
muistan hämärästi, että suutelin."

Kello on puoli seitsemän. Herätys on reilun kahden tunnin kuluttua. Kymmeneltä ystäväni tulee hakemaan minut juna-asemalle. On kummallinen olo, yhtä aikaa äärettömän levoton, mutta kuitenkin yllättävän seesteinen, rauhallinen ja levollinen. Luultavasti olen unohtanut monta tärkeää asiaa kotiin, ja vastaavasti kannan monia turhia juttuja mukanani rinkassa, mutta en juuri nyt jaksa välittää. Jotakin ylimääräistä siellä kyllä on, koska rinkkalla on muutama kiloa toivottua enemmän painoa. Tosin siellä on muuan muassa kuusi purkkia pilttiä, koska seuraavan viikon elän pussikeittolinjalla junassa.

Tänä iltana lähtee juna kohti Moskovaa, jossa vaihdetaan junaa, ja suunnataan kohti Pekingiä. Ensi viikon maanantaina pitäisi silmieni eteen aueta suuri ja ilmeellinen Pekingin. Matka jatkuu siitä vielä pitkälle eteenpäin, mutta en osaa sitä nyt selvästi hahmottaa, opettelen vasta hahmottamaan sitä, että viikon päästä olen Pekingissä. Sitä ennen olen junan ikkunasta nähnyt Venäjän, Mongolian ja Siperian.
Jossain kaukana takaraivossani on hiuksenhieno tieto siitä, että takaisin tähän koti-Suomeeni ja omaan kaupunkiini, jonka tänä aamuna jätän,  palaan Singaporesta vapun tienoilla. Mutta nyt se tuntuu kaukaiselta ja käsittämättömältä. Kunpa osaisin käsittää sen, että lähden muutaman tunnin kuluttua. Enpä taida osata.

Sisälläni kuplii jännityksen sekainen ilo, levottomuuden säestämä pelko.