Liian usein olen yllättänyt itseni miettimästä sitä tulevaa aikaa, kun vakiinnun, asetun aloilleni. Olen löytänyt itseni ajattelemasta, suorastaan haaveilemasta sitä, sitä jotakin. Mitä se jokin on, aloilleen asettumista, vakiintumista, sanomalehti kotiinkannettuna, kuukauden palkallista kesälomaa, aikuisuutta.
Mutta miksi ihmeessä sellaista haaveilen, mullahan on nyt kaikki hyvin, olen nuori, vapaa, saan mennä ja tulla, kulkea tuulen mukana, tämä on se mitä minä haluan.

Olen aina kammoksunut ajatusta kotiinkannetusta sanomalehdestä ja palkallisesta kesälomasta, mutta toisaalta olen huomannut kaipaavani elämääni jotakin päämääriä, jotakin säännöllisyyttä.
Onhan elämässäni nytkin tietty säännöllisyys, olen töissä, mutta työssä jota vihaan, ja jota teen vain sen takia, että saan muutaman kuukauden kuluttua matkakassan kokoon. Mutta tiettyä turvallisuutta loisi tieto siitä, missä päin maailmaa olen ensi keväänä ja tekemässä mitä.
Mutta tällä hetkellä en tiedä mistään mitään, potkut voin saada ensi viikolla ja parin kuukauden päästä pitäisi olla rinkka selässä junassa Venäjän läpi Aasiaan, viime aikaisten tapahtumien valossa sekin voi kariutua koska vaan, en tiedä mistään mitään varmaksi. Noh, koska elämästä tietää, eikö sen tälläistä kuulukkin olla?