Lähipäivinä olen ollut ja ajatellut. Ajatellut itseäni, elämääni, kaikkea ympärilläni, ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet elämääni vuosien varrella. Olen ajatellut ihmisyyttä, niin kai voin tiivistää kaiken sen. Muutamat ihmiset ovat olleet ajatuksissani muita enemmän, yksi heistä on ihminen, jota en tunne. Kyseistä ihmistä en ole koskaan elämässäni tavannut, elämämme eivät oikeastaan milläänlailla liity toisiinsa, mutta outojen sattumusten summana hän on mielessäni. Enkä oikein tiedä mitä pitäisi kyseisestä ihmisestä ajatella, tunteita voisi olla monia, myötätunnosta välinpitämättömyyteen, ehkä vihaan. Mutta kuitenkaan en tiedä mitä ihmisestä ajattelen. Kummallista tämä elämä.

Hetkittäin huomaan olevani haikean onnellinen. Elämässäni on ihmissuhteita, joista olen kiitollinen, mutta jossakin sisimmässäni epäilen, onko se sittenkään aitoa. Pelkään onnellisuuden ja yhteisten hyvien hetkien olevan vain kulissia, pinnan alla kuohuu. On ikävää pelätä, että sisarussuhteet ovatkin ehkä vain väkinäistä yhdessä oloa. En tiedä mitä ajattelen.

Päivät kuluvat ja lähdön hetki on lähempänä. 22. tammikuuta lähtee Tolstoi-juna kohti Moskovaa, sittä eteenpäin Venäjän ja Mongolian läpi Pekingiin, määränpäänä Singapore. Minulla on kolme kuukautta aikaa elää unelmaani, tuntea olevani vapaa. Mutta innostus on kadonnut jonnekin. Ehkä se johtuu siitä, että matka lähenee ja lähenee. Olen vasta kotiutunut jälleen Suomeen, siihen meni aikaa, pitkään. Yllättävän pitkään.
Pelkään, että kotiutumiseen menee jälleen pitkä aika. Olen vasta saanut elämäni täysin raiteilleen Espanjasta paluun jälkeen, en tiedä miksi siinä meni niin pitkään. Ja nyt on edessä taas lähtö, lähtö kohti vapautta, tuntematonta. Odotan sitä niin, kaipaan lähtemistä, sitä tunnetta, kun tajuaa olevansa tuntemattomuudessa. Mutta toisaalta jännitän lähtemistä, onko minusta jälleen hypäämään kohti tuntematonta?
Olen saanut elämäni raiteilleen, ja onnistunut jo muutamaan otteeseen sekoittamaan pakan vähän liian hyvin. Jätän jälleen tämän elämäni täällä Suomessa ja paluun jälkeen se pitää uudelleen rakentaa. Kuten mainitsin, olen onnistunut sekoittamaan pakan täydellisesti, enkä tällä kertaa oikein tiedä onko se negatiivinen vaiko positiivinen asia. Kaikki on hiukan mullin mallin, mutta eikähän se tästä. Ehkä lähden pakoon omaa elämääni täällä, ehkä lähden vain järjestämään sitä muualle. On mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Miksi olen niin saatanan hankala ihminen, että se on tehtävä näin? Miksen voi oppia näkemään elämääni selkeästi tässä ja nyt, miksi minun on lähdettävä tuhansien kilometrien päähän nähdäkseni lähelle, niinkin lähelle kuin itseeni. Ikävä kyllä on helppoa nähdä ulospäin, mutta sisäänpäin, itseensä katsominen on vain niin perkeleen vaikeaa.
Haluan nähdä tuntemattoman ja hyppyä tuntemattomaan ei voi tehdä askel kerrallaan. Se riski minun on otettava, on loikottava kunnolla tuntemattomaan, sisintään myöten. Toivottavasti olen valmis siihen. Koska mä oon mä, ja meille ei tulla.

Haluaisin kirjoittaa eräästä tapahtumasarjasta, joka elämässäni on lähiviikkojen aikana tapahtunut, ja on kai loppumaisillaan, tai ainakin jonkinlaisessa välivaiheessa. Mutta jätän sen kirjoittamatta, koska se tekstinpätkä olisi vain täynnä kliseitä ja kaikkea muuta paskaa. Harvoinhan miehistä voi naisena kirjoittaa muuta kuin paskaa tai kliseitä.
Miksi niin oikeat asiat tapahtuvat tässä elämässä niin väärinä hetkinä, ja niin väärissä tilanteissa?

"Kaikki hyvin on,
en ole erityisen onneton.
Joskus hetkittäin
mietin, onko sittenkään hyvä näin.

Sillä mielessäni leikin:
jo tänäänkö lähtisin?
Näin sut liian myöhään.

Vai saavuitko vain liian aikaisin?
Nyt hetki on väärä kuitenkin.
En saa koskaan tietää
miltä tuntuisi,
jos pitelisit mua lujasti.
Saisin viipymään
kätesi kädelläni pidempään.
Hän kysyy: "Mitä mietit nyt?
Oot pitkään itseksesi hymyillyt."
Vastaan: "En mitään!"
Kasvot kiveä, mutta sydän hyppää."

PMMP - Onko sittenkään hyvä näin