Pitkaan on ollut jo tunne, etta jotakin kaipaan. Nyt tiedan mita kaipaan, kaipaan lahtemista.

Kaipaan sita tunnetta, kun junan kolke raiteilla kiihtyy ja kiihtyy, ihmiset laiturilla katoavat tyhjyyteen, maisevat vilkkuvat ikkunoissa yha sekavampina. Risukoiden takana nimeton kyla vaihtuu toiseen, niilla ei ole nimia, tai jos vaikka onkin, ei niita kukaan muista, ne ovat kylapahasia junaradan vierella.

Kaipaan sita, kun tuntee lentokoneen pyorien vihdoin nousevan maasta, kutkuttava tunne tayttaa mahanpohjan ja korvat lukkiintuvat. Pienessa penkissa istuessa ahdistaa vieressa istuva punakka mahakas britti. Nousu jatkuu pilvien lapi, aurinko sokaisee silmat.

Kaipaan satamasta irtoavaa laivaa, satama kaikkoaa, meren tuoksu tayttaa sieraimet, aallot parskivat suuren laivan kylkea vasten. Mantere nayttaa yha pienemmalta ja pienemmalta. Pienia luotoja, joillakin kukostuksensa nahneita kalastajamokkeja. Yksinainen lokki huutaa omaa vapauttaan taivaan sinisyytta vasten. Avomeri.

Se tunne joka on jannitysta, odotusta, levottomuutta, purkautuvaa iloa, suolainen tippa silmakulmassa. Kaipaan lahtemista, mutta ehka todella kaipaan palaamista. En tieda haluaisinko jaada vai lahtea, olla vaiko tulla. Ehka en opi koskaan paattamaan.

*
Tuulista +21
Paikallista aikaa 21.24
Suomen aikaa 22.24
*