Kaipaan ihoa. Jälleen. Kaipaan kosketusta, toisen ihmisen tuottamaa lämpöä. Olen taas ymmärtänyt, että en kaipaa muuta. Tarvitsen vain ihon. Ihosta tulee riippuvaiseksi. Kun pieneksi hetkeksi pääsee toisen ihmisen läheisyyteen, lämpöön, ei osaakkaan enää olla ilman. Taas hetken aikaa palelee yönsä yksin, keskellä kesääkin huomaa tarvitsevansa monta peittoa.

Vuosia sitten sain ystävältäni lahjaksi pienen vaaleanpunaisen possun, joka kuorsasi kun painoi toista tassua, tai sorkkaa, mitä lie. Lahjalle oli syy, ystäväni halusi minun pariutuvan, alkavan seurustella. Minä halusin vaalia vapauttani. Kun hän kysyi siihen syytä, kerroin etten osaa nukkua kenenkään vieressä, en halua ketään kuorsaamaan viereeni. Noh muutaman viikon päästä sohvani reunalla istui vaaleanpunainen porsas, joka oli kuulemma hyvä harjoituskappale, minun oli opittava nukkumaan kuorsaavan sian vieressä.

Vuodet kuluivat ja opin nukkumaan toisen ihmisen vieressä, kunhan se paljoa kuorsaa, käynnistä nukahtaessaan moottorisahaa.
Vuosien jälkeen vaaleanpunaisen porsaan kohtaloksi ilmeni eräs vieressäni kuorsaaja, jostain syystä kyseinen possu ei kuorsaa enää, liekö syy se, että possu lensi miehen kourasta seinään. 
Muita kuorsaajia vierestäni silloin tällöin löytyy, vaihtelevalla menestyksellä.
Tulee aikoja jolloin vietän yöni tyytyväisenä yksin, en osaa kaivata ihmistä viereeni, olen jo unohtanut miltä toisen ihmisen iho tuntuu, mitä saakaan aikaan toisen ihmisen ruumiinlämpö. Niinä aikoina olen onnellinen juuri niin, en halua olla riippuvainen mistään, en kenestäkään.

Kun läheisyydellään joku muistuttaa minua miltä tuntuikaan toisen ihmisen lämpö, en halua päästää irti. Janoan ihoa. Palelen yöni yksin. Niinä aikoina tarvitsen ihmisen viereeni viettämään öitä. Haen turvaa toisesta ihmisestä tätä pahaa maailmaa vastaan, omaa pahuuttani vastaan, omaa päänsisäista sotatannertani vastaan. Haluan käpertyä kainaloon, ja nukahtaa turvallisesti kuin lapsi, tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Kaipaan öisiä unen maalamia hetkiä, hiuksia sekottuneina toisiinsa, ihmisen lämpöä, unelta tuoksuvaa ihoa. Hetket kuin pienet ikuisuudet. Mikään ei ole kauniimpaa, kuin maata hiljaa paikallaaan aamuyön tunteina katsoen nukkuvaa ihmistä, mikään ei ole kauniimpaa kuin nukkuvan ihmisen kasvoilta loistava levollisuus, rauha.

Kun taas olen saanut muutaman yön paeta tätä maailmaa, paluu todellisuuteen on kylmä, ensimmäiset yksin vietetyt yöt ovat kylmiä ja unettomia, olen kuin heroinisti, joka ei ole saanut päivittäistä annostaan. Se lämpö, johon olen taas nopeasti oppinut turvaamaan, on poissa. Kääriydyn monien peittojen alle, hautaudun tyynyihin, kaivan itselleni kolon ja kuvittelen viereeni turvan, ja odotan unta turhaan. Yöt ovat kylmiä ja pimeitä, loputtomia, pimeys ei ikinä lopu. Mieluummin valvon yöni.

Olisihan kai tähän ratkaisuja, ei mikään minua estä nappaamaan kadulta ketä tahansa miestä mukaani. Mutta ratkaisu ei ole niin yksinkertainen, kuka tahansa ei voi olla turvani ulkomaailmaa vastaan. Haluan luottaa sokeasti, turvaa ei ole ilman luottamusta. Myös ihmisten läheisyys tuntuu erilaiselta, jotkin ihmiset vain tuottavat rauhaa ja turvaa pelkällä olemuksellaan. En osaa viettää öitäni kenen tahansa vieressä.
Etsin lämpöä, turvaa, mutta eivät useat sitä ymmärrä, he hakevat jotakin aivan muuta. Ja minä etsin lämpöä kuin sairas lääkettään tai janoinen vettä, mutta harhateille joutuu usein, en löydäkkään lämpöä, vaan erinäisiä kasvoja ilman ihmistä kasvojen takana, nimetönta läheisyyttä, joka ei ole sitä läheisyyttä jota etsin. Sotatantereeni vain kasvaa, ja moraalityhjiöni kasvaa. Etsin kai jotakin täyttymystä, saan vain tyhjyyttä.