Nyt se on todellisuutta. Olen jälleen lähdössä. Pankkitililtä katosi valtava summa, vastineeksi sain paperin. jossa kellonaikoja, vieraiden lentokenttien nimiä, tuntimääriä, ne tarkoittavat tuskaista lentomatkaa, uutta maanosaa, uuden elämän alkamista, hyvästejä, uusia ystäviä, pakenemista kiperien kysymysten ääreltä, vapautumista, luopumista. Hetken leikkiä, mitä jos kaikki olisi toisin.

Down Under. Australia. Elämäni uutta näyttämöä. Pitkään jahkailtu on jo puoliksi koettu. Olen helpottunut, nyt olen oikeasti lähdössä, enää en ala perääntymään. Syksyn aikana olen monesti perääntynyt, mutta vain omassa mielessäni. Mutta silti olen koko ajan tiennyt olevani lähdössä. Olen pelännyt, ja pelkään edelleen, että jos minusta ei olekaan tähän. Mutta tiedän että minusta on, on aiemminkin ollut. On ollut vain liikaa aikaa, aikaa ajatella, että mitä jos... Arki on turruttavaa. Huomasin kadottaneeni kuukausia syksystä, kadottaneeni haaveeni, kadottaneeni itseni. Arki, jota elin vain toteuttaakseni haaveeni, turrutti haaveeni, arki valtasi minut, lamaannutti minut. Olisi ollut helppo jäädä siihen arkeen, huomata haaveidensa liukuneen ohi vasta silloin, kuin olisi ollut liian myöhäistä. Mutta onnistuin löytämään haaveeni arjesta, karistamaan arjen, ja tässä olen nyt, arjesta ei tietoakaan, parin päivän päästä olen jo jossakin muualla, luomassa uutta arkea, joka ei minua turruta.

Joku sanoi ääneen sen, mitä olin itsekin hiljaa miettinyt, mutta en ollut saanut ulos suustani.
"Sinun on lähdettävä nyt, jos aijot vielä joskus lähteä, kohta on myöhäistä. Mutta nyt on huonoin mahdollinen hetki lähteä."
Mahassani kouraisi kun kuulin jonkun sanovan tuon, silloin vasta ymmärsin sen, se on totta, se on liian totta. Mutta valintani olin tehnyt, minä lähden. Ja silloin kohtalo tai sattuma, mikä lie, alkoi minua kiusaamaan, antoi minun nähdä mitä voisin saada jos olisin valinnut toisin. Mutta yön pimeydessä kaksin kaupunkini kanssa sen ymmärsin. Ehkä kaupunkini voi antaa sen minulle vielä joskus myöhemmin, mutta itselleni en voi antaa tätä mitä nyt olen tekemässä enää koskaan, maailma ei voi sitä minulle enää myöhemmin antaa.. Mutta silti on helppo ajatella vieläkin, mitä jos... On helppo antaa kuvitelmille liikaa sijaa.
Paljosta luovun, mutta kaupunkini odottaa. Mutta vastineeksi saan maailmalta paljon mitä kaupunkini ei voi minulle antaa. Olen valintani tehnyt.

Viime päivinä olen ollut hämilläni. En muista koska olisin viimeksi ollut näin hämilläni niin monesta asiasta, vuoron perään asiat vaihtuvat, hämmennys jatkuu. Olen ollut hämmentynyt omista sanoista, omista teoistani, muiden sanoista, muiden teoista. Olen itse itseäni hämmentänyt ja itseaiheutettua hämmennystä hämmentyneellä naurulla peittänyt.
Pieniä hämmentyneitä hetkiä, jotka kestävät vain pienen hetken, hämmentyneitä päiviä, jotka tuntuvat kestävän suuria ikuisuuksia. Mutta silti en ymmärrä mistä hämmenykseni johtuu, mikä on ajanut minut sanomaan sanoja, jotka hämmentävät itseäni, mikä on saanut minut tekemään tekoja, jotka hämmentävät minua. Hämmentävintä on se, että olen ollut kuitenkin koko ajan oma itseni, joten ei pitäisi olla mitään mikä olisi minua hämmentänyt. Hämmentävää.

Teoistaan kuitenkin joutuu kantamaan vastuunsa, joutuu kantamaan sen mitä teoistaan seuraa. Joutuu kantamaan ne sanat joita muilta kuulee, koska tietää niiden pitävän paikkansa. Täytyy unohtaa, vaikka tietää, että se on turhaa, ne palaavat kuitenkin. Täytyy luopua mahdollisuuksista, jotka jotkin teot laittavat kuin tarjottimelle eteesi. Joistakin mahdollisuuksista on luovuttava, jotta toiset mahdollisuudet voisivat toteutua. Toivon valinneeni oikein, joillakin mahdollisuuksilla vain on suuremmat onnistumismahdollisuudet. Täytyy myöntää itselleen, että olen vain niin pirun itsekäs, valitsen sen joka on minulle parempi vaihtoehto, vaikka se tullessaan tuo ikäviä tilanteita niin minulle kuin muillekin.

Ehkä Down Underista tulee minulle downturn, tai jotakin aivan muuta, päinvastaista. Ei sitä voi etukäteen tietää, pitää lahteä ottamaan selvää.