Aika katoaa, kuin sormien valista valuva rannan hiekka. Aika loppuu, enaa ei auta rakentaa hiekkalinnoja, eivat ne saasta hiekkaa, se katoaa kuitenkin. Singaporen lentokentta haamottaa jo edessani, muutaman paivan paasta se on todellisuutta, se on todellisuutta jo nyt.

En pysty nauttimaan viimeisista paivista sydameni kyllyydesta, koska jossakin syvalla sisallani palaa ikavan tuli. En ikavoi rakkaita kotona, tiedan nakevani heidat aivan kohta. Ikavoin tarkeita ihmisia taalla, maapallon toisella laidalla.
En tieda tapaanko heita enaa koskaan tassa elamassa. Ei jatetty hyvasteja, sanottiin vain nakemiin, nahdaan ensi vuonna, nahdaan ensi kerralla. Mutta siita ei ole koskaan varmuutta, en voi olla vuorenvarma, etta saan sulkea nuo tarkeat ihmiset viela joskus halauksiini. Kohtalo kuljetti meidat kaikki yhteen sattumuksien summana ja siita saan olla kiitollinen.
Voi olla, etta tuo paiva jolloin heidat tapasin ei olisikaan koskaan tullut, en olisi voinut jakaa heidan kanssaan ikimuistoisia paivia, meidan omassa paratiisissamme, jossa meita kaikkia yhdisti jokin, erilaisista taustoista, kulttuureista, ihonvareista, uskonnoista ja kielista riippumatta.
Nailla ihmisilla tulee aina olemaan paikka minun sydamessani ja joka paiva palaan muistoissani heidan luokseen suuren meren rannalle, palmupuitten varjoon riippukeinuihin, Babaloohon. Palaan heidan luokseen paivittain niin kauan kunnes aika haalistaa muistot ja nitoo ne yhteiseksi ketjuksi, jossa ovat viimeiset kolme kuukautta.
Mutta lupasinhan sinulle ystavani, etta Babaloota en unohda koskaan. Simpukka kaulassani kuumottaa, se lammittaa sisintani.

Mieleeni palaa kerta kerran jalkeen eras katse, eras lammin, kiusoitteleva, niin tuttu hymy. Keskittynyt ilme yrittaa saada itsepaisia hiussuortuviani jarjestykseen, pitkan yrittamiseen jalkeen syva huokaisu kuin luovuttamisen merkiksi, pian vahvat kadet sekoittavat tukkani nayttamaan entistakin enemman tuulenpesalta huvittuneen naurun peittyessa huolettomaan musiikkiin Bobin kertoessa "Don't worry, be happy".
Niissa sanoissa on tiivistettyna kaikki se, kaikki se tarkea. Kaikki se milla on merkitysta. Muu ei merkitse juuri nyt mitaan, kaikki muu on mennytta tai tulevaa, juuri nyt on vain tama hetki. Se on tarkeinta. Don't worry, be happy. Simpukka kuumottaa.

Muutaman paivan paasta minun pitaa jattaa kipeat jaahyvaiset. Jaahyvaiset matkakumppanilleni. Lahdemme eri teille, han jatkaa matkaansa, suurta seikkailuaan ja mina palaan kotiin miettimaan mika on oikea suunta elamalleni.
Viimeiset kolme kuukautta olemme jakaneet kaiken, ilot ja surut. Kukaan ei voi ymmartaa taalla kokemaani niin hyvin kuin han, hanhan on ollut mukanani koko ajan.
Kauhulla jo odotan sita hetkea, kun tiemme eroavat, en ole hyva jaahyvaisissa. Mutta onneksi tiemme eroavat vain hetkeksi, vuoden paasta tapaamme jalleen.
Haluan kiittaa sinua, taisteluparini, kaikesta, ilman sinua tasta ei olisi tullut nain ikimuistoista. Ja muista, niin kaukana, mutta silti niin lahella.

Niin paljon olemme kokeneet ja nakeneet. Niin paljon. Olemme saaneet niin paljon. Niin paljon. Ne kaikki kokemukset, vastoinkaymiset, ihanat hetket, muistot. Ne kaikki ovat nyt jotakin meidan omaa, jotakin jota sailytamme sisimmassamme.
Olemme saaneet jotakin ainutlaatuista ja unohtumatonta, jotakin jota en antaisi pois mistaan hinnasta.
Matka kuin pieni ikuisuus. Ja luulenpa, etta muutaman otteeseen matkamme aikana paasimme perille, paasimme perille kotiin, Babaloohon. Paasin Perille, mutta jouduin lahtemaan. Taisin unohtaa pakata sydameni mukaani, osa siita ainakin unohtui Perille.

Kolkon ystavallinen kuu seuraa minua myos toiselle puolelle maailmaa. Kuu luo kalpean valonsa minun yohoni. Kuu ja tahdet ovat taalla samanlaiset. Kuunsiltaa pitkin matkustan hetkeksi kotiin.
Eras henkilo opetti minut joulukuisena yona etsimaan taivaalta tahtikuvion, kuin tiimalasin.
Samaisen tahtikuvion etsin taivaalta melkeinpa joka yo rannan aaltoja kuunnellen. Samaiset tahdet muistuttavat lapsuudestani, muistan usein katselleeni kolme tahtea, jotka ovat symmetrisessa linjassa, kolme tahtea suorana viivana yhta kaukana toisistaan.
Muistan lapsena ihmetelleeni kuinka kaukana ja yhta aikaa lahella ne tahdet ovat. Nyt taalla mietin kuinka kaukana ja yhta aikaa lahella on se kesamokin kallio, jolta lapsena niita tahtia tuijottelin. Kuinka kaukana onkaan lapsuuteni. Kuinka kaukana on myoskin se joulukuinen yo, jolloin opin etta ne lapsuuteni kolme tahtea kuuluvat tahtikuvioon.
Eihan se joulukuinen yo ole kovin kaukana, mutta naihin muutamiin kuukausiin on mahtunut paljon. Kyseinen yo, eika kyseinen henkilo kuulu tamanhetkiseen elamaani. Se oli talven ensimmaisia pakkasia.
Moni muukin ihmissuhde jai kesken lahtiessani. Nyt minun on aika palata jatkamaan. Mutta osaa niista ihmissuhteista en osaa jatkaa, ne ovat umpikujassa. Ja osaa ihmissuhteista en voi jatkaa vaikka kuinka haluaisin.
Ehka nyt ei ole aika miettia sita, vaan nauttia naista viimeisista paivista.


*
Singapore
Paikallista aikaa 22.18
Suomen aikaa 17.18
*