Äsken yövuorosta kotiin tullessani, pysähdyin hissiin. Pysähdyin kuin sata kiloa betonia. Hississä tuoksui mies, joku kovin tuttu mies. Tuijotin itseäni silmiin peilin kautta minuutteja. Tuli ikävä ihoa, läheisyyttä.
Lopulta havahduin tähän maailmaan, ja tajusin, että ei ole normaalia seistä liikkumattomassa hississä tuijottamassa itseään silmiin. Painon oikean kerroksen ja tunsin itseni kummallisella tavalla typeräksi. Taisin tajuta niinä minuutteina, jotakin tärkeää minkä jo unohdin. Jotakin mitä minun olisi pitänyt ymmärtää jo paljon aikaisemmin. Mutta en enää tiedä mitä.

Vaikka uni onkin yliarvostettua, on välillä hyvä nukkua. Tämä taitaa olla yksi niistä hetkistä.