Syksy on tullut. Huomasin sen tänään, pelästyin huomatessani, että en ole ikuisuuksiin ehtinyt katsoa ympärilleni. Syksy on tullut huomaamattani, töiltäni en ole ehtinyt katsomaan ympärilleni. Seisoin pitkään parvekkeella ja nautin näkemästäni, harmaa sumu laskeutui kaupungin päälle, kuin kosteana vaippana. Numerotornia ei enää näkynyt, seinämää olisi voinut leikata veitsellä.

Minulla ei ole enää sosiaalista elämää, töistä päästyäni menen nukkumaan ja herätessäni huomaan, että on taas aika lähteä töihin. Elämäni on kadonnut johonkin, kai se lunastettiin siinä vaiheessa kun sain käteeni henkilökortin ja kellokortin. En ehdi nähdä ystäviäni, en perhettäni, minulla ei ole aikaa itselleni, bloginkin kirjoittaminen on jäänyt retuperälle, vaikka enhän ole koskaan äärettömän säännöllisesti kirjoittanut.
Ehkäpä saan jossakin vaiheessa lunastettua elämäni takaisin, matkakassasta puuttunee vielä hieman alle kolme tuhatta euroa, sitten sanon tuolle tehtaalle hyvästit.

Elän lauantai-iltoja varten, ainut tilaisuus nähdä ystäviäni. Yhdessä illassa ei maailmaa paranneta, suurta osaa ystävistäni en ole nähnyt kuukausiin. Haluaisin todella nähdä heidät kaikki, enkä vain pikaisesti vaan oikeasti viettää aikaa heidän kanssaan, mutta työ ei anna siihen mahdollisuutta. Ja työ on ainut mahdollisuuteni päästä maailmalle. Ja tämä voi olla ainut mahdollisuuteni lähteä.