Suomi on niin vihreä maa. Silmiin sattuu värien loisto, valkoinen, vihreä ja sininen taistelevat keskenään. Mutta tämä maan kamara on kuitenkin kotimaani. Kotini oli muussa maassa ne muutamat kuukaudet, mutta nyt on taas Suomen vuoro. Isien maan vuoro.

Mutta minulla ei ole täällä enää ketään, kotini on vieras, autio ja aavemainen, kodin henki on kadonnut talven pakkasien mukana. Matkalaukut makaavat purkamattomina yksiöni lattialla. Noissa matkalaukuissa on neljä kuukautta, niihin on ahdettu koko elämä, muuta en tarvitsisi. En halua purkaa niitä, en halua myöntää, että tähän asuntoon on jäätävä, tähän kolkkoon huoneistoon, joka ei enää tunnu kodilta.

Parvekkeella pyykit ovat kuivuneet koko kevättalven ja Suomen orastavan kevään, eteisen postipino on kasvanut vuoreksi, asumisen jäljen näkyvät, mutta ne jäljet ovat vanhat.
Tässä asunnossa on aika pysähtynyt, kaikki on jäänyt niille sijoilleen, joku on aikoinaan lähtenyt kiireellä. Hiljaisuus, pysähtynyt hiljaisuus, korviin sattuu. Mihin koti on kadonnut?

Kun palasin kotikaupunkiin tunsin menettäneeni elämästäni viime kuukaudet, ne ovat haihtuneet savuna ilmaan, kadonneet jonnekin josta niitä ei voi tavoittaa.
Elin ne kuukaudet jossakin muualla, mutta niitä kuukausia en voi kuljettaa mukanani kotimaahani.

Kulttuurishokki, ikävä jonnekin mitä ei kai ole olemassa. Haluaisin palata ajassa monta kuukautta taaksepäin, kuukausia ennen matkaani. Niistä kuukausista voisin kai löytää kotini, oikean elämäni, tuntuu kuin ne olisivat kadonneet.
Mutta silti en viime kuukausien ajalta haluaisi antaa päivääkään pois.

Ehkä koti alkaa tuntua kodilta kunhan kotiudun.
Mutta se on aina ihana palata kotiin, nähdä perhe ja ystävät, nyt sen tiedän, että tänne kuulun, täällä ovat ne ihmiset, jotka täydentävät minua ja minä heitä.

Viime kuukaudet ovat olleet loistavia, sain hyviä muistoja ja opin itsestäni ja ympäröivästä maailmasta paljon. Tutustuin moneen ihmiseen, jotka tulen muistamaan loppuelämäni. Päivääkään en pois vaihtaisi.

Jään odottamaan kotiutumista.