Aikaiset aamut ovat ihanaa aikaa, pitää vain herätä tarpeeksi aikaisin, tai valvoa koko yö. Rakastan seesteisyyden tunnetta, jonka saavuttaa aamuisin keittiössä, teekuppi kädessä, pöydällä puoliksi syöty lähikaupasta aamutuimaan haettu uunituore sämpylä, ikkunasta voi nähdä alkavan päivän ja ikkunan alla liikenteen, joka lisääntyy minuutti minuutilta. Ihmiset liikkuvat kiireisinä, jokainen tietäen minne ovat menossa.
Minulla ei ole kiirettä. Minulla on teekuppini ja heräilevä kaupunkini, ja aamusta asti aikaa. Mutta mihin minä juuri tällä hetkellä tarvitsisin edes aikaa, minulla on teeni ja kaupunkini, aika ja aikataulut voivat juuri nyt joustaa hieman.
En ole aamuvirkkuja, mutta taidan olla aamuihminen, pitää siis alkaa aamuvirkuksi.

Yövuorot eivät ole minua varten, kahdeksassa yöllisessä tunnissa saan pienen pääni niin sekaisin. Se on aivan liian täynnä ajatuksia, jotka eivät ala mistään, eivät lopu mihinkään. Liikaa kysymyksiä, joihin en voi saada vastauksia. Tukehdun ajatuksiini.

"Yhtälailla säälittävä olen niin kuin muutkin.
Yksinäinen jos et tuu ja jos sä sitten tuutkin.
Olen sulle kohtelias mutta vain sen verran,
Että saan sut sänkyyni tämän yhden kerran.
Tilaa jo se taksi. "

Olenko jälleen lähtöpisteessä?