Viime paivat ovat todella tuntuneet ikuisuuksilta.  Tyopaikka muutti uuteen toimistoon, oikein kunnon bunkkeri. Muuttopaivana rajahti vesiputket, vesi valtasi toimiston lattiat. Siina sitten odoteltiin sormi suussa putkimiehia, mutta niitahan sai hetken aikaa odottaa, espanjalainen mañana-asenne on kylla tullut todella tutuksi.
Vesivahinko on nyt uusiutunut kaksi kertaa puolen viikon aikana, koneita ja muita on kannettu paikasta toiseen, vaihdettu varastosta toiseen ja taas takaisin toimistoon ja sitten ylakertaan ja taas varastoon.
Vetta on kauhottu lattialta ja kannettu ampareissa. Sahlaamista on siis ollut.

Ollaan siis toisin sanoen evakossa. Ensi viikolla pitaisi tulla mattomiehet, jotka repivat lattiamaton irti ja asentavat uuden, mutta enpa jaksa uskoa, etta tulevat viela ensi viikolla.

En jaksa muuta kuin ihailla pomoamme, tehnyt vesivahingon aikana lahes 20 tuntisia tyopaivia ja pinna vain kestaa, ei anna yhden vesivahingon romahduttaa koko elamaa.
Onpahan ainakin saanut kuulla tyokaverin laulavan eraan suomalaisen poikabandin biisia; "Vesi tulvii sisaan..." Siinapa ainakin todellisia teinipoikia.

Hiukan on haikeaa ajatella, etta ne ihmiset joiden ymparille taalla rakennan arkeni katoavat jokapaivaisesta elamastani niin nopealla syklilla.
Ihmisten vaihtuvuus on taalla niin suuri, osa lahtee takaisin Suomeen, osa taas jonnekin muualle. Taalla kokoaa sen jokapaivaisen ihmispiirinsa niin nopeasti, yhteenkuuluvuudentunne syntyy niin paljon nopeammin kuin kotimaassa, ja se myos hajoaa niin paljon nopeammin ihmisten kadotessa. Mutta tiedan nyt jo loytaneeni taalta muutamia sellaisia ihmisia, jotka eivat katoa, he ovat osa jokapaivaista elamaani tavalla tai toisella, tuhansienkin kilometrien paasta.

Paasiaista, ja paasiaiskulkueita, odotellen.

*
Pilvetonta +20
Paikallista aikaa 22.08
Suomen aikaa 23.08
*