Takana on vapaaviikonloppu. Tänään illalla pitäisi kymmeneksi mennä töihin, saa nähdä miten käsi kestää, mutta eiköhän se lutviudu rannetuen ja särkylääkkeiden kanssa, jotka vievät minut toisiin maailmoihin. Toisaalta kiva päästä taas töihin, olen jo ehtinyt kaipaamaan yövuorojen leppoista tunnelmaa. Mutta kai nämä ruusuiset kuvat tehdastyöläisenä romuttuvat taas siinä hetkessä kun astun siihen laitokseen jälleen.

Takana on mukava ja hieman normaalista poikkeava viikonloppu, olen ehtinyt tekemään ja käymään vaikka missä. Oli kihlajaiset, oli pihatalkoot, oli illanistumista, oli kitaransoittoa, oli saunomista, oli viskiä. Enpä osannut arvata löytäväni itseäni viskin huuruisen illan jälkeen sunnuntai-aamuna haravoimasta omakotitalon pihaa, jota asuttavat omakotitaloalueen kummajaiset, rauhalliselle omakotitalo-alueelle eksyneet kaljupäiset miehet, joiden elämä kai hieman eroaa naapureiden lapsiperhe-elämästä. Mutta mukavaa oli koko viikonlopun.
Oli tosin pelottavaa huomata, että olen kai liian kaupunkilaistunut. Ennen olen tottunut saamaan rakkoja käsiini, milloin mistäkin, mutta saadessani rakon haravoimisesta tajusin, että enhän minä ole saanut rakkoja käsiini pitkiin aikoihin. On ehkä korkea aika lähteä useammin pihatalkoisiin tai äidin pihamaalle saamaan rakkoja, en halua kaupunkilaiseksi.

Näinpä viikonlopun aikana vanhoja ystäviäni, joita en ole nähnyt kuukausiin. Oli karua huomata, miten meidän kaikkien elämät ovat hetkessä lähteneet omille raiteilleen, eronneet yhteisistä raiteista. Monet olivat löytäneet vierelleen elämänkumppanin, monilla elämä oli rakentunut hetkessä uudestaan.
Eräs hyvä ystäväni menetti äitinsä nopeasti edenneeseen syöpään hetki sitten. Oli ihana nähdä miten koko perhe veti yhtä köyttä, näki miten suru on kostettanut heitä kaikkia, mutta he ovat yhdessä toisiaan lohduttaneet ja lähentyneet. Tuollaista samanlaista rakkautta haluaisin omaankin perheeseeni.
Mutta minulle jäi suru, näin ystäväni ensimmäistä kertaa melkein vuoteen, olisin halunnut kertoa miten paljon välitän ja miten olen pahoillani hänen äitinsä kuolemasta, mutta minä en saanut sanoja ulos, ne takertuivat jonnekin sisälleni, kuin eivät olisi suostuneet tulemaan ulos suustani. Jäi vaivaamaan.

Sain jakaa erään ihmisen kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Taisimme puhua kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta keskusteluhan on aina mukavaa.
Yllätyin todella kun kuulin tämän henkilön sanovan minulle, miten hän arvostaa minua ja avoimuuttani puhua selibaatistani, ja tapaa jolla minä olen minä, hänen mukaansa minä olen minä, juuri minun omalla tavallani, minä en yritä olla mitään muuta kuin minä itse. Hän vielä lisäsi miten minusta näkee miten hyvä minun on olla itseni kanssa. Hän kertoi, että ei ole koskaan tavannut ihmistä, joka ajattelee samoin kuin minä, hänen mukaansa minulla on erilainen tapa katsoa tätä maailmaa.
Oli varsin outoa kuulla kenenkään sanovan niin, koska en itse näe itseäni sillä tavalla. Mutta hänen sanansa todella lämmittivät mieltäni ja haluaisin kiittää häntä antoisasta keskustelusta. On aina mukavaa löytää ihminen, jonka kanssa voi keskustella, ihan mistä tahansa.