Kun saapuu syksy, kaupunkini ei enää ole minun kaupunkini. Joudun luopumaan kaupungistani. Kaupunkini on kesän jalkeen minulle vain paikka johon palaan, enkä koskaan jää. Kaupungistani tulee paikka, jossa tunnen pienet sivukadut, kauniit vanhat rakennukset ja jokaikiset liikennevalot, mutta se kaikki ei enää ole minun. En enää kulje päivittäin kadun kulmien ja puistojen ohi, johon littyy muistoja monilta vuosilta. Mutta kaupunkiani en tule unoohtamaan, tänne vielä palaan, kerta kerran jälkeen, aika kultaa muistot, mutta rakennan elämääni jossakin muualla.
Vielä kun tietäisi missä. Mutta sen tiedän, että tänne en voi jäädä. Kaupunkini on rakas, mutta maailma minua odottaa. Ehkä minua odottaa pikkukaupunki toisaalla kotimaassani. Ehkä minua odottaa toinen manner jossakin muualla, maapallon toisella laidalla.

Päivät vähenevät, muutamien päivien sisällä minun pitäisi päättää missä aloitan uuden arjen rakentamisen syksyn koittaessa.
Asiat ovat liitoksissa toisiinsa, ja sulkevat toisensa pois. Jos en aukaise vielä tämän kerran oviani maailmalle, en voi tehdä sitä enää ikinä, ainakaan niin perusteellisesti. Olen Suomesta lähtenyt jo kahdesti. Mutta kolmas kertahan se taitaa toden sanoa. Pelkään, että jos en nyt lähde, en voi lähteä enää ikinä, ja asia jää kaduttamaan minua koko loppuelämäkseni. En halua elää katkeruudessa.
Mutta pelkään myös, että jos vielä kerran lähden, en osaa lopettaa, en saa enää kiinni elämänlaidasta täällä kotimaassani.
Olen viime ajat elänyt tuuliajolla, elämäni on ollut muutaman kuukauden jaksoja, jotka loppuvat kuin seinään uuden alkaessa. Olen kokenut mahtavia hetkiä maailmalla ja kotona. Muutaman kuukauden olen kokenut uutta, ja palannut kotiin, kuvitellut asettuvani, vaikka sisimmässäni tiedän, että tämäkin on vain vaihe, vaihe jolloin kerään voimia ja varoja uutta matkaa varten. Tapahtuuko tämä matka missä, sitä ei tiedä.

Kaupungissani asiat palaavat nopeasti tuttuihin uriinsa, osa ihmisistä ympärilläni vain muuttuu. Päivät vietän työssä, joka on mukiinmenevä, mutta en halua sitä tehdä loppuelämääni, eikä siitä jää tarpeeksi rahaa säästöön tulevaisuuden varalle. Illat vietän ystävieni kanssa kuppiloissa istuen, tärkeiden ihmisten ympäröimänäkään en aina tunne oloani kotoisaksi. Illat venyvät, toistavat samaa kaavaa, vaikka illat luulevat olevansa erilaisia eiliseen verrattuna. Joinakin aamuina herään vierelläni jokin niistä ihmisistä, jotka ovat niinä aamuyön tunteina tuttuja mutta kuitenkin niin vieraita.
Ulkoisesti asiani ovat hyvin, en ehkä elä niin mallikasta elämää kuin moni muu, mutta asiani ovat hyvin. Jos ei lasketa mukaan mieltäni, jossa järki ja tunteet elävät jollakin kummallisella tavalla ristiriitaissa tasapainossa.
Eräs ihminen sanoi minulle eräänä päivänä, että elän tuuliajolla, matkalla jonnekin, mutta määränpäätä ei vielä näy, määränpää voi olla mikä vain. Hänen on vain vaikea kuvitella minua aloilleen. Se kai pitää paikkansa. Se on kai ainut asia elämässäni, joka on tällä hetkellä totta.
Muistan erään hetken jolloin toinen henkilö arveli minun elävän kaaoksessa seisoessaan kädet taskussa yön tunteina keskellä pientä asuntoani, joka näyttää pyörremyrskyn alle jääneeltä. Jäin miettimään niitä sanoja, ja ymmärsin eläväni kaaoksessa.
Aika ajoin kaaoksessa eläminen ahdistaa, mutta tämä on minun tapani elää ja nautin siitä. Tämä on minun elämäni, ei kenenkään muun. Elän tätä elämää itseäni varten, en ketään muuta.

Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, asiat sulkevat toisiaan pois. Seuraavan vuoden aikana en voi opiskella ja elää Suomessa ja samanaikaisesti hankkia elämänkokemusta ja muistoja toisella maapallon laidalla.
Opiskelu voi odottaa jos niin päätän, ei ehkä haittaa, että valmistun vuoden vanhempana. Olen nuori, minulla on aikaa, työmahdollisuuteni eivät kaadu siihen, että olen vuoden vanhempi. Ehkä en ole urakomeetta hieman yli kaksikymppisenä, mutta olen ehkä kokenut jotakin, mitä ne urakomeetat eivät.
Mutta seuraavien kuukausien aikana tapahtuu kotona monia asioita, jotka eivät voi odottaa. Läheiset lapset kasvavat nopeasti, ja haluisin olla osana heidän elämäänsä. Lapsuus on lyhyt, he kasvavat niin nopeasti, muuttuvat.
Eräs minulle hyvin tärkeä pariskunta on yrittänyt jo vuosien ajan lasta. He ovat käyneet läpi vaikeita hedelmöityshoitoja ilman tuloksia. Tänään sain kuulla ilouutisen, hoidot ovat vihdoin onnistuneet, ja jos kaikki menee hyvin, pienokainen saapuu tähän maailmaan lopputalvesta.
Haluaisin olla näkemässä tämän pienen ihmeen. Olla mukana tukemassa raskausaikana, mukana kokemassa sen ilon. Haluaisin astella synnytyssairaalaan koleana helmikuun iltapäivänä lumisateen hiljalleen leijuessa maahan. Kurkistaa pieneen sairaalasänkyyn jossa levollisena nukkuu pieni elämän ihme, vielä hieman punoittava käärö, jonka pienenpienet kädet ovat nyrkissä, kuin valmiina taistellakseen tätä maailmaa vastaan, vaikka sellaisella pienellä kääröllä ei vielä ole käsitystä siitä, että loppuen lopuksi tämä maailma on ihan kiva paikka.
Jos syksyn koittaessa suuntaan maapallon toiselle laidalle, en voi olla kokemassa tätä ihmettä. Elämä on täynnä valintoja, joskus vaikeitakin.
Minulla on vielä päiviä aikaa tehdä valintoja. Niiden päivien aikana tulen varmasti käymään muutamia syväluotaavia keskusteluja, mutta tiedän, että lopullisen päätöksen teen kuitenkin itse. Tämä on minun elämäni, kukaan muu ei voi puolestani valita, vaikka joskus niin toivoisinkin.

Jään tähän yöhön kuuntelemaan parvekekaiteelle ropisevaa sadetta ja ohi kulkevia hälytysajoneuvoja.