Kelaan edestakaisin reissuvideoita. Näytän niin onnelliselta. Niin siinä hetkessä elävältä. Vieraalta. Tunnistan videolta katseet kahden ihmisen välillä. Muistan mitä ne merkitsivät. Muistan miltä ne tuntuivat. Tv:n ruuudusta huokuu huolettomuus, hetkessä eläminen, ilo. Kyyneleet kostuttavat silmäni, ja seuraavassa hetkessä nauran vedet silmissä Poolin kosiessa minua bambun lehdestä tehdyllä sormuksella huonolla englannillaan. "Why you don't come merry with me? I can move to Finland." Ja taustalla näkyy Poolin tyttöystävä joka ei oikein pidä yhteisestä vitsistämme. Hups. Videolta huomaa asioita, joita en siinä hetkessä ymmärtänyt, pääsee menneeseen hetkeen kuin kärpäseksi kattoon, kuulee jokaisen lauseen ja näkee jokaisen katseen. Löytää saman tunteen kuin sinä hetkenä, jonka nauha n tallentanut. Mutta sydämeen hiipii myös ikävä, painava tunne, tieto siitä että tuo hetki ei enää palaa.

Pitäisi käydä asioita itsekseen läpi, saattaa asiota loppuun. Mutta on myös asioita joita ei ole tarkoitettu loppuun saatettavaksi, vaan unohdettavaksi. "Hyvää kaikkea mitä en ole toivottanut. Olen pahoillani. Tää vuosi on mennyt niin nopeasti. Liian nopeasti." Hämmentävää.
Jossakin päin Suomea on tällä hetkellä ihminen, joka minun on tavattava. Ihminen, jota hädin tuskin tunnen, mutta hän on kai ainut ihminen, joka voi auttaa minut saattamaan erään asian loppuun. Oli aika jolloin tunsimme, tunsimme toisemme, ja meille tärkeän ihmisen. Asiat jäivät kesken, hän poistui joukostamme jonnekin parempaan. Siitä on jo aikaa, mutta jäähyväiseni ovat vielä jättämättä, en voi tehdä sitä ennen kun saan muutamiin asioihin selvyyden, siinä ei voi auttaa kuin eräs henkilö, minun on löydettävä hänet.

"Kaikki mitä tein, tein vain sinua varten
Vartioin sun joka askelta
Kaikki mitä tein, tein vain sinua varten
Suojelin sua muiden katseilta"
Kuulin ystävältäni eräästä ihmisestä, joka joskus kuului tiiviisti elämääni. Uutiset eivät minua ilahduttaneet. Olen surullinen hänen puolestaan, hänen elämänsä ei ole aivan kohdillaan. Aikoinani koitin auttaa häntä parempaan, mutta epäonnistuin, ei minusta ollut siihen. Ei minusta ole huolehtimaan aikuisesta ihmisestä, kun en osaa huolehtia itsestänikään. Olen pahoillani. Haluaisin ottaa häneen yhteyttä, mutta tiedän mihin se kaatuisi jälleen kerran, jatkettaisiin hetki samasta pisteestä, emmekä etenisi minnekään. Ja lopulta jälleen pakenisin. Ehkä on parempi näin. Uskon ja toivon, että hän vielä joskus löytää itselleen ihmisen joka auttaa hänet kohti parempaa, yksin se on niin vaikeaa. Minusta ei ollut siihen, pelkään syökseväni hänet vielä syvemmälle, jos vielä yritän.
Hänen sanoillaan: "Keep on rocking". Sä et tiedäkään miten mä yritän. Ja toivon sunkin yrittävän.