Tanaan iski kesken tyopaivan kummallinen olotila. Viimeiset pari tuntia kuluivat hitaasti kuin odottaen kuolemaa. Tyonteosta ei tullut mitaan.
Istuin yksin parvekeella tuijotellen merelle ja monet ihmiset kuiskivat korvaani lausahduksia vuosien varrelta. Monia erinaisia tapahtumia, monia eri henkiloita, osa jo minun maailmankartastani poistuneita. Monia hiljaisia hetkia, monia epamiellyttavia olotiloja. Kateni tarisivat lakkaamatta ja seuraava savuke syttyi edellisen sammuessa.
Tietty levottomuus on seurannut minua koko paivan, jokin epamiellyttava kalvaa sisallani. En saa sita ulos itsestani.
Tuo sama tunne seurasi minua aika usein Suomessa, saatoin istua pitkan aikaa hiljaa suuressa porukassa, tuijottaen tyhjyyteen. Silloin haluan paeta, jotakin. Kadota jonkin saamattomiin.

Kaipaan ystaviani Suomessa, erityisesti niita eraita, jotka ovat lahimpana sydantani.
Kaipaan ihmista, jota voisin halata. Kaipaan tunnetta, kun tiedostan ystavan olevan lahella.
Parhaita hetkia ystavan kanssa on hiljaisuus. Hyvan ystavan kanssa ei tarvita aina sanoja, voi ymmartaa muutenkin. Aina ei edes tarvitse ymmartaa.
Ei tarvitse koko ajan hokea pitavansa toisesta, molemmat tietavat sen muutenkin.
Viime viikon ikava on vain kasvanut, haluaisin kipeasti puhua parin tietyn ihmisen kanssa, kuulla heidan aanensa, naurunsa, aanen lammon, koskettaa, halata.

*
Selkeaa +15
Paikallista aikaa 20.53
Suomen aikaa 21.53
*