Basson jytke sekottuu vereeni, saa vereni virtaamaan kuumempana ja tulisempana. Kadotan ajan ja paikan tajun, jalkani liikkuvat kuin itsestaan, annan musiikin vieda. Tunnen viilean hiekan jalkojeni alla, pienen merituulen vireen kosteassa tukassani, lampo ymparoi kehoani taysikuun luodessa kaikkialle oman salaperaisen hohteensa. Ihmiset ymparillani ovat tuttuja ja tuntemattomia, ystaviani taman illan, tama ilta, tama hetki yhdistaa meidat, antaa meille jotain yhteista jaettavaksi.
Musiikki tuudittaa minua, juuri nyt tunnen olevani kuolematon, en lopeta tata liiketta ikina, en halua kadottaa tata hetkea. Olen hiesta markana, mutta se ei haittaa, nautin. Ja jostain saan lisaa energiaa, ja toivon ettei se lopu ikina. Tanssin tasta hetkesta ikuisuuteen.
Tunnen tutun kuuman katseen, vastaan katseeseen, sanaton sopimus. Musiikki vaihtuu, saan tanssikumppanin, tumman ja tulisen, tanssittamaan minut salsan salaisuuksiin.
Intohimo leiskuu kaikkialla ymparillani, kaikki tuntevat sen, viettelevia katseita vaihdetaan tuntemattomien kesken, merkityksellisia ja merkityksettomia. Kaikki tuntevat olevansa juuri sen hetken tahtia, loistavia ja sammumattomia. Houkutus on suuri. Hakemassa jotakin, ei edes ymmarra mita.

Tanssin itseni uuvuksiin, en haluaisi viela lopettaa. Mutta tunnen tutun katseen, haluan seurata katsetta.
Loydan itseni rannalta tuijottamassa niihin tuttuihin silmiin, kuunvalo saa ripset kiiltamaan, kiiltavat hiukset hehkuvat taianomaisessa kuunvalossa. Minut suljetaan lampimaan syliin, aaltojen pyyhkiessa nilkkojamme. Naen kauas merelle, kuunsilta kauas kohti loppumatonta. Naen intohimon tutuissa tummissa silmissa, tiedan vastaavani katseeseen.

Hiljalleen alkaa yo vaalenemaan, aamu on tulossa. Pian taika haihtuu. Istumme rannalla tuijottaen sanattomina auringonnousua. Auringonnousu on kauneinta mita olen ikina nahnyt, olen sanaton, en halua sanoillani rikkoa tata hetkea, tata taikaa. Se jatkuu ainakin viela hetken, ehka se on huomenna poissa.
Ei minua haittaa, vaikka taika olisi huomenna poissa, mutta haluan muistaa taman hetken ja taman taian pitkaan, tama yksi ilta, houkutusten ilta viettelysten saarella.

*
Manila, Filippiinit
Paikallista aikaa 22.24
Suomen aikaa 17.24
*

Korvia viiltava ujellus tayttaa paan formula-auton kiitaessa ohi, meteli on kasittamaton. Hurraa-huudot 
satelevat Kimin voittaessa, Kovalaisen tullessa kolmanneksi. Pienesta Suomen maasta palkintopallilla 
kaksi suomalaista toisella puolella maapalloa.
Suomalaisia on kisoissa paljon, satoja. Tuntuu kuin jokainen lansimaalainen, jonka naen, olisi suomalainen. 
Isanmaallisuuden tunteet ovat kaukana, nyt poissa kotoa ymmarran, miten juntteja suomalaiset ovat. 
Rasistisia ja muuten morkkaavia kommentteja kuulee koko ajan, omalla rakkaalla aidinkielellaan.
Mina ymmarran sanat, sanojen kohteet eivat.
Valilla saa haveta omaa isanmaataan ja sen asukkaita. Samaan aikaan on ylpea ja hapeissaan omasta 
kansallisuudestaan. Kimi voitti, mutta sita juhliva yleiso ei osaa tehda siita kunnia-asiaa. Kimin kansa 
likaa voittajan maineen. Minun pitaa haveta omaa junttikansaani.

Ovatko suomalaiset kotonakin nain juntteja, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy, eika sita enaa huomaa, 
tulee sokeaksi sille? Ulkomailla sen huomaa, kun yksi on eksynyt junttilaumasta ja erottuu muusta 
ulkomaalaisesta sivistyneemmasta kansasta. 
Ei ketkaan muut, eivat edes ruotsalaiset, ole sellainen junttikansa kuin me takapajuiset suomalaiset.

On lottovoitto syntya Suomeen, mutta on se myos silloin talloin aikamoinen hapeataakka kannettavaksi. 
Mutta on se pakko myontaa, etta tunsi kasittamatonta ylpeytta ja kunnia laulaessaan Maamme-laulua 
muiden suomalaisten mukana vieraassa maassa tuhansien kilometrien paassa kotoa.
Vielakin voin kuulla korvissani tuttujen sanojen kaiun:
"Oi maamme Suomi synnyinmaa,
soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vetta rantaa rakkaampaa,
Kuin kotimaa taa pohjoinen,
maa kallis isien!"

Suomi on kuitenkin kotimaani, isieni maa. Maa, jonka vapauden puolesta monet isovanhempamme ovat 
taistellen uhranneet henkensa.
Maa, jonka tunnen omakseni, tunnen tuoksun kesasateen jalkeen, tunnen pakkasen pistavan kirpeyden, 
tunnen ruskalehtien laulun tuulessa, tunnen kevaan ensimmaisen leskenlehden tarinan. 
Tunnen saunan pehmean lammon ja avannon viilean tervehdyksen, merituulen tuoksun, kuusimetsan 
hiljaisuuden.
Sinne mina kuulun, kotimaahani karun kauniiseen. Ehka muiden junttien joukkoon, ehka muiden 
suomalaisten. Omieni joukkoon.

*
Kuala Lumpur, Malesia
Paikallista aikaa 16.22
Suomen aikaa 10.22
*

Vihreat vuoret ymparoivat minut, tuntuvat suojelevilta. Olen turvassa alhaalla laaksossa, tuntien itseni niin pieneksi valtavien vuorien vierella. Aika tuntuu pysahtyneen, sama rauhallinen maisema jatkuu silman kantamattomiin. Vihreiden vuorten rinteilla lampaat laiduntavat satapaisina joukkoina, viattomina, uskollisina omalle vuorelleen.
Pieni mutkainen vuoristotie jatkuu serpenttisena, mutta varmana yha ylemmas ja ylemmas. Vuoret vain jatkuvat silmankantamattomiin kumpuilevina ja jykevina, ne ovat siella olleet aina.
Suuri albatrossi liitaa paani yli, kantaen mukanaan merimiehen sielua. Ylvas lintu nayttaa tietavan oman maaranpaansa, toisin kuin mina. Katselen kateellisena ja ihaillen suurta lintua, se on vapaa, niin vapaa. Mina en voi koskaan olla niin vapaa, en koskaan. Lintu jatkaa matkaansa kohti taivaanrantaa, pian se on vain pieni piste taivaanrannassa, kohta se katoaa kokonaan. Se on palaamassa tai vasta matkalla. Kohti omaa paamaaraansa.

Vuoristotuuli palauttaa minut todellisuuteen, miksi haaveilen olevani vapaa kuin taivaanlintu, kun tunnen olevani niin vapaa kuin ihminen vain voi olla, olen vain oman itseni vanki, maailma on minulle avoinna, jos vain itse sen itselleni sallin. Vuoristotuulen sekoittaessa tukkani aiheuttaen vilunvaristyksia tunnen olevani onnellinen, olen kokemassa jotakin uutta ja ihmeellista.
Huoli tulevaisuudesta palaa mieleeni yha uudestaan ja uudestaan, mutta en halua murehtia sita juuri nyt vaan nauttia tasta. Asioilla on tapana jarjestya, ehka minun on vain heittaydyttava virran vietavaksi, ei pyristella koko ajan vastaan. Vaikka se on oman luontoni vastaista. Olen vastarannan kiiski, haluan vaikuttaa omaan elamaani, en kulkea virran mukana.

Alhaalla laaksossa naen jarven, niin sinisen jarven. En tiennyt noin sinisia jarvia olevan olemassakaan. Vuoret heijastuvat jarven silkkisen tyyneen pintaan, jossakin naen lumihuipun. Jossakin kuulen lampaiden maakivan. Taydellisen rauhan rikkoo vain yksinaisen haukan huuto.
Suljen silmani, tunnen olevani kuin unessa. Vuoristotuuli jaahdyttaa kuumia poskiani.

*
Queenstown, Uusi-Seelanti
Paikallista aikaa 18.58
Suomen aikaa 07.58
*

Elokuvan aanet tayttavat tajuntani, iso pehmea sohva on minun ja ystavieni turvapaikka, jostain kuuluu naurunremakka tunnistan nauravien ihmisten aanet, hekin ystaviani. Kaikki tuntevat toisensa, voivat olla rehellisesti omia itsejaan. Erilaiset ihmiset, erilaiset luonteet, erilaiset taustat, taalla kaikki hiotuvat yhteen.
Olen ollut paikoillani pitkaan, olen kotiutunut, arki on tullut omine iloineen ja suruineen. Olen loytanyt itselleni oman ison perheen, perheen jonka tulen muistamaan. Olen loytanyt ihmisia, jotka ovat olleet ensihetkesta lahtien kuin vanhoja ystavia, kemiat ovat kohdanneet kuin salaman iskusta. Taalla meilla on kuin yksi iso koti, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, kaikki on yhteista omaisuutta. Perhe.

Olin poissa ja palasin, kohta lahden jalleen, enka enaa palaa. Uusi maa odottaa minua jalleen. Lahto kutkuttaa, mutta silti oloni on haikea, uudesta kodistani, uuden perheeni lahelta on nyt lahdettava. Lahto tekee aina kipeaa, mutta hetken kuluttua sen jalleen huomaa, lahtiessaan loytaa aina jotain uutta ja hyvaa.
Jatan jalleen perheelleni hyvastit, tulen taman perheen, taman kodin muistamaan lammolla.

Uusi maa, uudet kokemukset ja uudet ystavat minua odottavat. Minulla on vain minut ja rinkkani, minut on tehty kulkemaan. Haluan jalleen tuntea meren tuoksun, tuulen hiuksissani, ihanan kutkuttavat tunteen mahanpohjassani, haluan tuntea vapauden.

*
Perth, Australia
Paikallista aikaa 20.12
Suomen aikaa 13.12
*

Ilmavirta tulee sisaan avonaisesta auton ikkunasta sekoittaen avoinaisen tukan. Kasi lepaa avoinaisella ikkunalla, tunnen auringon ihollani. Moniin kilometreihin en ole nahnyt mitaan muuta tasangon ja horisontin. Aavikko jatkuu tasaisena ja tappavana, jos nyt sulkisin silmani ja avaisin ne puolen tunnin kuluttua, en osaisi sanoa olenko edelleen samassa paikassa, vai 70 kilometria itaan. Suora ja varma highway on kulkuvaylani, sita pitkin tulin, se on ainut mahdollisuuteni paasta pois, ainut poistumisvaylani, ainoa pelastukseni, ainoa mahdollisuuteni. Koska horisonttiin en voi luottaa, se karkaa minulta.

Kaiuttimista Eagles laulaa ikivihreaansa
"On a dark desert highway, cool wind in my hair
Warm smell of colitas, rising up through the air
Up ahead in the distance, I saw a shimmering light
My head grew heavy and my sight grew dim
I had to stop for the night
There she stood in the doorway;
I heard the mission bell
And I was thinking to myself,
’this could be heaven or this could be hell’
Then she lit up a candle and she showed me the way
There were voices down the corridor,
I thought I heard them say..."

Havahdun ajatuksistani roadtrainin pyyhaltaessa vastakkaiseen suuntaan. Valtavan rekan aiheuttama ilmavirta lehahtaa naamalleni kuumana, hengitys salpautuu hetkeksi. Nuo rekat ovat jotain aivan muuta, kuin mihin olemme Euroopassa tottuneet, ne ovat valtavia, ihmiset ovat kuin muurahaisia niiden rinnalla.

Kappale vaihtuu, unohdun jalleen ajatuksiini.
"We'll do it all
Everything
On our own

We don't need
Anything
Or anyone

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me and just forget the world?

I don't quite know
How to say
How I feel

Those three words
Are said too much
They're not enough

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me and just forget the world?

Forget what we're told
Before we get too old
Show me a garden that's bursting into life

Let's waste time
Chasing cars
Around our heads

I need your grace
To remind me
To find my own

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me and just forget the world?

Forget what we're told
Before we get too old
Show me a garden that's bursting into life

All that I am
All that I ever was
Is here in your perfect eyes, they're all I can see

I don't know where
Confused about how as well
Just know that these things will never change for us at all

If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me and just forget the world?"

Tasanko pysayttaa ajan, minuutit, tunnit, paivat seuraavat toisiaan. Tasanko tappaa tunteet, tasanko lamauttaa. Istun autossa tyhjana, tuijottaen tyhjyyteen, aavikon takana alkavaan horisonttiin. Tyhjyys, totaalinen tyhjyys. Outo tunne valtaa minut, samainen tunne on vallannut minut kerran ennenkin, aavikolla. Erilaisella aavikolla. Venajan tasangot tuntuivat yhta tappavan tyhjilta kuin nama Australian tasangot.
Ymparillani ei ole mitaan muuta kuin tyhjyys, tasangot, arot, aavikot, jatkuen ikuiseen horisonttiin. Taalla ei horisonttia voi tavoittaa, se on vain hetki hetkelta kauempana. Tunnen itseni niin pieneksi ja voimattomaksi, avuttomaksi, tasanko salpaa hengen. Tunnen olevani vapaa, niin vapaa kuin koskaan voin olla, mutta vapaudentunne sekoittuu pakokauhuun, aavikko ajaa ihmisen pakokauhuun. Aavikko kutistaa ihmisen, ihminen ei halua tuntea kutistuvansa.
Haaskalinnut ja suuret kotkat liitelevat yllamme, tienpientereella on jalleen kengurunraato. Roadtrain koitui sen kohtaloksi, se on kuin karpanen niille valtaville rekoille.
Mekin olemme kuin karpasia naille valtaville aavikoille.
Aavikko jatkuu, horisontti jatkuu, highway jatkuu.

*
Adeleine, Australia
Paikallista aikaa 22.18
Suomen aikaa 13.38
*